Tuhosunnuntai

Helmikuun 18. päivä valkeni Viipurissa säteilevän kirkkaana. Lämpömittarin elohope näytti 21 pakkasastetta. Hiljaisuus oli täydellinen niin kuin sen aamuvarhaisella oli tapana ollakin. Pilvetön taivas kuitenkin herätti pahoja aavistuksia – eikä turhaan.. Heiman ennen kello yhdeksää kaupungin yllä oli yhdeksän pommikonetta. Pommien räjähdellessä tulipaloja syttyi joka puolella kaupunkia. Varttituntia myöhemmin tulipaloja syttyi joka puolella kaupungin yli kohti Suur.Merijokea pommittaen sen lentokenttää.

Kello kymmenen uusia viholliskoneita tuli joka suunnasta. Aavetykkien kranaatteja jysähteli eri puolelle kaupunkia. Koneet lensivät kuuden, yhdeksän ja kahdeksantoista koneen laivueina pommittaen koko ajan. Niitä nousi ilmaan meren ja myös järvien jäälle auratuilta kentiltä vain puolensadan kilometrin päässä Viipurista. Luoteisen rintaman ilmavoimien komentajaJevgeni Pruhinin märäyksestä eivät pommikoneet enää kuitenkaan saaneet lähestyä Viipuria ilman saattohävittäjien tukea. Pääosin ne olivat nopeita ja ketteriä yksitasoisia I-16-koneita, jooiden kanssa harvalukuisia suomalaisia hävittäjälentäjiä oli kielletty taistelmasta.

Väestönsuojelukeskuksen tähystäjät tekivät merkintöjä vihkoihinsa Pohjoismaiden Yhdyspankin uuden toimitalon katolla Punaisenlähteen torin reunalla. Heidän mkaan kapupungin yllä oli kello 12.30:een mennessä nähty yli 300 konetta, Töhystäjät olivat osa kaupungin vss-yksikköitä, jotka valvoivat vuorokauden ympäri Viipurin ja sen asukkaiden turvallisuutta.

Hätäisiä merkintöjä tehtiin PYP:n katolla tuhosunnuntaina koko ajan lisää:”Tulipaloja syttyy kaikkialla entisten lisäksi. Kaupunki on kokonaan miinpommiräjähdysten nostaman romun ja tulipalosavujen peittämä. Tulipalomeri levenee kammottavasti. Havilla 4, Pantsarlahdessa 3, Linnan ja Kullervonkatujen seutuvilla useita ja vanhassa kaupungissa uusia hirmusuuria tulipaloja.”

Sammuttajat olivat uuvuksissa. He olivat nukkuneet vähän ja ehtineet syödä vain niukasti. Kymmeniä kertoja he olivat kastuneet, jäätyneet ja jälleen sulanneet. Heillä ei ollut minkäänlaista suojaa pommeja vastaan. Ilma oli sakeana savua, tulta, pölyä. Tiilenkappaleita, hajoavien rakennusten jäänteitä ja jopa kokonaisia seinähirsiä lenteli arvaamattomasti joka suuntaan, ”Ja kaiken yllä mouruavat monien kirkkojen kellot, jotka räjähdysten nostattamat paineaallot pitää jatkuvassa äänessä:”

Puhelinyhteydet katkeilevat, läntisissä kaupunginosissa ei enää saatu sähköä. Brahenlinnan ja Salakkalahden muuntaja-asemat oli pommitettu rikki. Pimennettyihin asuntoihin valoa kynntilät ja myrskylyhdyt. Puhelin ei toiminut, posti ei kulkenut. Lepovuoroon päästetyt rintamasotilaat täyttivät kellarit. Liimatan pummpuasemaan osunut pommi katkaisi vedenjakelun. Enää ei edes tulipaloja voitu sammuttaa. Isot kivitalot paloivat päivästä toiseen ja luhistuivat kerros kerrokselta.

Myös väestönsuojelutoiminta alkon päättyä. Ensiapulotat lähetettiin pois kaupungista, osa miehistä siirrettiin sammutusjoukkoihin. Sanomalehti Karjalan toimitalo paloi, lehden viimeiseksi jäänyt numero oli ilmestynyt tuhosunnuntain aamuna. Viimeiset jäljellä olevat virastot – sähkölaitos ja raha- sekä rakennustoimisto lopettivat toimintansa. Muutamat vielä auki olleet elintarvikeliikkeet sulkivat ovensa.

Tuhosunnuntain pommitus päättyi klo 16.45. Vauriot olivat niin laajat, ettei niistä ollut täyttä kuvaa kenellekään. Lukemattomat rakennukset paloivat ja savusivat. Palomiesten, sotilaiden ja vss-ryhmien taistelu paloja vastaan oli turhaa. Vesijohtoverkko oli pommitettu hajalle ja kuivillaan, suuri osa ruiskuista oli rikki ja letkuja paikoitellen vain muutama metri.

Varuskunnan kirkko, entinen Viipurin vanha tuomiokirkkos, uskonpuhdistajan Mikael Agricolan hautapaikka savusi vielä illalla. Kiviseinät olivat pystyssä, mutta liekit hiillyttivät kirkon sisustaa. Kirkon alttarille oli edellisenä iltana tuotu yli sadan kaatuneen sotilaan arkut, osa heistä Summan taistelijoita. Heidät piti läehttää kotiseudun multiin, mutta he olivat kaikki palaneet tuntolevyjä myöten. ”Jähmettyneenä ja avuttomana katselija seuraa sammutusmiesten voimattomia ponnistuksia – ei kirkkoa voida enää pelastaa , ei heitkäkään, jotka nukkuivat siellä sisällä alttarilla.

Kaupungin yllä oli vss-tähystäjän soitapäiväkirjojen merkintöjen mukaan nähty 484 viholliskonetta. Tervaniemeltä tähystäneet sotilasviranomaiset olivat laskeneet yhtäaikaa Viipurin yllä olleiden viholliskoneiden lukumääräksi 135. Saman lohkon vss-tähystäjän mukaan läntisten kaupunginosien yli oli lentänyt merelle kerrallaan peräkkäin kahdeksan laivuetta, joista kussakin oli ollut yhdeksän konetta.

Helmikuun 18. päivänä 1940 siviilien Viipuri lakkasi olemasta. Tilalle tulivat eversti Auno Kailan komentamat 3. Divisioonan sotilaat.

Siviilit poistuivat kaupungista pimeän turvin kohti länttä. Viimeisten joukossa lähtivät myös poliisit ja palokuntalaiset, joiden jälkeen kaupunkiin jäivät vain sen aseelliset puolustajat ja sotapoliisit. Lähtö tapahtui kuorma-autoilla pimeään aikaan tykistötulen ja hävittäjävaaran vuoksi. Saattueena autot eivät ajaneet, vaan etenivät yksitellen. Matkanteko oli hidasta pommien ja kranaattien repimällä tiellä.

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0