Helmikuun 18. päivä
valkeni Viipurissa säteilevän kirkkaana. Lämpömittarin elohope
näytti 21 pakkasastetta. Hiljaisuus oli täydellinen niin kuin sen
aamuvarhaisella oli tapana ollakin. Pilvetön taivas kuitenkin
herätti pahoja aavistuksia – eikä turhaan.. Heiman ennen kello
yhdeksää kaupungin yllä oli yhdeksän pommikonetta. Pommien
räjähdellessä tulipaloja syttyi joka puolella kaupunkia.
Varttituntia myöhemmin tulipaloja syttyi joka puolella kaupungin yli
kohti Suur.Merijokea pommittaen sen lentokenttää.
Kello kymmenen uusia
viholliskoneita tuli joka suunnasta. Aavetykkien kranaatteja
jysähteli eri puolelle kaupunkia. Koneet lensivät kuuden, yhdeksän
ja kahdeksantoista koneen laivueina pommittaen koko ajan. Niitä
nousi ilmaan meren ja myös järvien jäälle auratuilta kentiltä
vain puolensadan kilometrin päässä Viipurista. Luoteisen rintaman
ilmavoimien komentajaJevgeni Pruhinin märäyksestä eivät
pommikoneet enää kuitenkaan saaneet lähestyä Viipuria ilman
saattohävittäjien tukea. Pääosin ne olivat nopeita ja ketteriä
yksitasoisia I-16-koneita, jooiden kanssa harvalukuisia suomalaisia
hävittäjälentäjiä oli kielletty taistelmasta.
Väestönsuojelukeskuksen
tähystäjät tekivät merkintöjä vihkoihinsa Pohjoismaiden
Yhdyspankin uuden toimitalon katolla Punaisenlähteen torin reunalla.
Heidän mkaan kapupungin yllä oli kello 12.30:een mennessä nähty
yli 300 konetta, Töhystäjät olivat osa kaupungin vss-yksikköitä,
jotka valvoivat vuorokauden ympäri Viipurin ja sen asukkaiden
turvallisuutta.
Hätäisiä merkintöjä
tehtiin PYP:n katolla tuhosunnuntaina koko ajan lisää:”Tulipaloja
syttyy kaikkialla entisten lisäksi. Kaupunki on kokonaan
miinpommiräjähdysten nostaman romun ja tulipalosavujen peittämä.
Tulipalomeri levenee kammottavasti. Havilla 4, Pantsarlahdessa 3,
Linnan ja Kullervonkatujen seutuvilla useita ja vanhassa kaupungissa
uusia hirmusuuria tulipaloja.”
Sammuttajat olivat
uuvuksissa. He olivat nukkuneet vähän ja ehtineet syödä vain
niukasti. Kymmeniä kertoja he olivat kastuneet, jäätyneet ja
jälleen sulanneet. Heillä ei ollut minkäänlaista suojaa pommeja
vastaan. Ilma oli sakeana savua, tulta, pölyä. Tiilenkappaleita,
hajoavien rakennusten jäänteitä ja jopa kokonaisia seinähirsiä
lenteli arvaamattomasti joka suuntaan, ”Ja kaiken yllä mouruavat
monien kirkkojen kellot, jotka räjähdysten nostattamat paineaallot
pitää jatkuvassa äänessä:”
Puhelinyhteydet
katkeilevat, läntisissä kaupunginosissa ei enää saatu sähköä.
Brahenlinnan ja Salakkalahden muuntaja-asemat oli pommitettu rikki.
Pimennettyihin asuntoihin valoa kynntilät ja myrskylyhdyt. Puhelin
ei toiminut, posti ei kulkenut. Lepovuoroon päästetyt
rintamasotilaat täyttivät kellarit. Liimatan pummpuasemaan osunut
pommi katkaisi vedenjakelun. Enää ei edes tulipaloja voitu
sammuttaa. Isot kivitalot paloivat päivästä toiseen ja luhistuivat
kerros kerrokselta.
Myös
väestönsuojelutoiminta alkon päättyä. Ensiapulotat lähetettiin
pois kaupungista, osa miehistä siirrettiin sammutusjoukkoihin.
Sanomalehti Karjalan toimitalo paloi, lehden viimeiseksi jäänyt
numero oli ilmestynyt tuhosunnuntain aamuna. Viimeiset jäljellä
olevat virastot – sähkölaitos ja raha- sekä rakennustoimisto
lopettivat toimintansa. Muutamat vielä auki olleet
elintarvikeliikkeet sulkivat ovensa.
Tuhosunnuntain pommitus
päättyi klo 16.45. Vauriot olivat niin laajat, ettei niistä ollut
täyttä kuvaa kenellekään. Lukemattomat rakennukset paloivat ja
savusivat. Palomiesten, sotilaiden ja vss-ryhmien taistelu paloja
vastaan oli turhaa. Vesijohtoverkko oli pommitettu hajalle ja
kuivillaan, suuri osa ruiskuista oli rikki ja letkuja paikoitellen
vain muutama metri.
Varuskunnan kirkko,
entinen Viipurin vanha tuomiokirkkos, uskonpuhdistajan Mikael
Agricolan hautapaikka savusi vielä illalla. Kiviseinät olivat
pystyssä, mutta liekit hiillyttivät kirkon sisustaa. Kirkon
alttarille oli edellisenä iltana tuotu yli sadan kaatuneen sotilaan
arkut, osa heistä Summan taistelijoita. Heidät piti läehttää
kotiseudun multiin, mutta he olivat kaikki palaneet tuntolevyjä
myöten. ”Jähmettyneenä ja avuttomana katselija seuraa
sammutusmiesten voimattomia ponnistuksia – ei kirkkoa voida enää
pelastaa , ei heitkäkään, jotka nukkuivat siellä sisällä
alttarilla.
Kaupungin yllä oli
vss-tähystäjän soitapäiväkirjojen merkintöjen mukaan nähty 484
viholliskonetta. Tervaniemeltä tähystäneet sotilasviranomaiset
olivat laskeneet yhtäaikaa Viipurin yllä olleiden viholliskoneiden
lukumääräksi 135. Saman lohkon vss-tähystäjän mukaan läntisten
kaupunginosien yli oli lentänyt merelle kerrallaan peräkkäin
kahdeksan laivuetta, joista kussakin oli ollut yhdeksän konetta.
Helmikuun 18. päivänä
1940 siviilien Viipuri lakkasi olemasta. Tilalle tulivat eversti Auno
Kailan komentamat 3. Divisioonan sotilaat.
Siviilit poistuivat
kaupungista pimeän turvin kohti länttä. Viimeisten joukossa
lähtivät myös poliisit ja palokuntalaiset, joiden jälkeen
kaupunkiin jäivät vain sen aseelliset puolustajat ja sotapoliisit.
Lähtö tapahtui kuorma-autoilla pimeään aikaan tykistötulen ja
hävittäjävaaran vuoksi. Saattueena autot eivät ajaneet, vaan
etenivät yksitellen. Matkanteko oli hidasta pommien ja kranaattien
repimällä tiellä.
Lähdeaineisto Antero
Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti