Vetäytyminen

Linna ja kaupunki tulessa. Helmikuun 18. päivän pommitus lamauttaa siviilielämän Viipurissa.

Suomalaiset vetäytyivät väliasemaan, johon päästiin ryhmittymään illalla. Eduskunnan naiskansanedustajat julkaisivat vettomuksen maailman naisille. Lähteen lohkolla tapahtuneen läpimurron takia Kannaksella jouduttiin vetäytymään väliasemaan paikoin hyvistäkin asemista. Neuvostojoukot seurasivat vetäytyvien suomalaisten kintereillä,mutta pääasiassa taakse päästiin kontrollissa. Venäläiset räjäyttivät suomalaisten taakseen jättämät linnoitelaitteet.

Lähten tien suunnassa vetäytyminen ei kuitenkaan sujunut hallitusti. Siellä puna-armeijan joukkoja vastassa olivat edelleen kokemattomat joukot, jotka murtuivat tykistövlamistelua seuranneen panssarihyökkäyksen aikana ja lähtivät kauhuissaan pakoon. Murtokohdan sivulla jouduttiin tämän vuoksi veätymistä nopeuttamaan. Suomen ilmantiedustelu havaitsi illalla noin kilometrin mittaisen panssarivaunuletkan Huumolan ja Kämärän välisellä tiellä. Se kuitenkin pysähtyi päivän aikana varoen ilmeisesti miinoja.

Lihaniemi- Näykkijärvi-Muolaanjärvi-Kiviniemi-Kiimajärvi-Pyhäjärvi-Laatokka-linjalla kulkenutta väliasemaa oli alettu rakentaa vasta talvisodan alussa, ja se oli vielä suurelta osin keskeneräinen. Mannerheimin tavoitteena oli protaittaisilla asemilla aiheuttaa vastustajalle mahdollisimman suuria tappioita, niin että sen hyökkäysvoima pikkuhiljaa hiipuisi.

Väliasemaan vetäytyminen jatkui 17.2.1940, ja neuvostojoukot hyökkäsivät Kannaksella. Kuhmossa venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen motissa olevia joukkoja auttaakseen. Tuhottujen neuvostopanssareiden määrä ylitti jo tuhannen. Postilammella, Kämärän aseman lähellä taisteltiin jo väliasemassa. Neuvostoliiton hyökkäysjoukot olivat seuranneet suomalaisia ja saavuttivat väliaseman paikoin lähes samaan aikaan vetäytyvien suomalaisten kanssa.

Kämärän maastoissa taistelut olivat kiivaita, ja suomalaiset joutuivat puolustautumaan ilman linnoitteiden suojaa. Myöskään panssarintorjunta-aseita ei ollut. Venäläispanssarit pääsivät möyryämään rajoitteetta, ja niin suomalaiset joutuivat vetäytymään taaksepäin Mustalammelle, jossa oli linnoitettuja asemia.

Karjalan Kannaksen joukkojen komentajat Österman ja Öhqvist olivat molemmat sitä mieltä, että väliasemaa ei edes kannata alkaa puolustaa, vaan joukot tulisi vetää suoraan taka-asemaan. Mannerheim ei kuitenkaan suostunut tähän. Hän halusi hidastaa Neuvostoliiton etenemistä ja antaa siten aikaa meneillään olleille rauhanneuvotteluille, joista Kannaksen kenraalit eivät tienneet.

Suomen 9.d. oli taistellut Neuvostoliiton 54.D:aa vastaan Kuhmon suunnalla parisen viikkoa. 54 D. oli motitettu noin 45 kilometriä pitkäksi jonoksi. Neuvostojoukkojen avuksi oli lähetetty joukkoja, joista Dolinin johtama hiihtoprikaati oli tuhottu jokseenkin täydellisesti. Neuvostojoukoilla oli vahvat puolustusasemat, ja ne odottivat ulkoa tulevaa apua pyrkimättä aktiivisesti murtautumaan ulos. 17.2. venäläiset aloittivat hyökkäykset 54. D:n auttamiseksi. Kuusijokilinjaa vastaan alkoi vuorokauden kestänyt tykistömoukarointi, jonka aikana kranaatteja ammuttiin noin 240 tunnissa. Puna-armeijan maahyökkäys alkoi seuraavan päivänä.

Viipurin ”tuhosunnuntaina! 18.2.1940 pommitus oli sietämätöntä. Taipaleesta taisteltiin, ja useita tukikohtia menetettiin viholliselle. Laatokan Karjalassa kukistettiin rykmentinmotti. Neuvostoliiton ilmanvoimat hyökkäsivät Viipuria vastaan yli 200 pommikoneen voimin. Ensimmäiset koneet ilmestyivät Karjalan pääkaupungin taivaalle hieman ennen klo 9 aamulla, ja viimeiset poistuivat hämärän tullessa.

Pommituksessa tuhoutui kaupungin vanhaa osaa, jossa oli lukuisia keskiaikaisia rakennuksia. Muun muassa yli 500 vuotta vanha kirkko, johon oli haudattu Mikael Agricola, tuhoutui pahasti. Lisäksi kaupungista katkesivat sähköt ja vesi. Viimeisetkin siviilit tekivät lähtöä Viipurista, virastot suljettiin, ja sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä. Suomalaisten vetäytymisen myötä myös vihollistykistö oli ampumaetäisyydellä ja antoi oman lisänsä ilmapommituksiin.

Taipaleessa, Kannaksen itäpäässä, Neuvostoliitto yritti murskata suomalaisten puolustuksen. Päivää kutsuttiin ”mustaksi päiväksi”. Aamun kestäneen tulivalmistelun jälkeen neuvostojoukot hyökkäsivät voimalla ja saivat nopeasti haltuunsa Kirvesmäen tukikohdat ja Terenttilän kolme läntisintä tukikohtaa. Koska venäläiset jäivät varmistamaan voittamiaan tukikohtia, Kirvesmäen tukilinja ehdittiin miehittää.

Seuraavan yönä toistui jo useimmin nähty kaava: suomalaiset valtasivat menetetyt tukikohdat takaisin Terenttilässä. Suomalaismenestyksestä vastasivat JR 19 ja JR 23.

Rykmenttimotti oli Vorojenkiven alueelle syntynyt noin 1,5 kilometrin pitkä motti, joka oli syntynyt Er.P8:n katkaistua neuvostojoukkojen tieyhteydet. Taisteluosasto Oinas oli aloittanut hyökkäyksen mottia vastaan edellisenä päivänä ja saanut vallattua osan sen hallitsemasta maastosta. Oinas aloitti hyökkäyksen uudelleen myöhään iltapäivällä,ja taisteluja käytiin koko yön ajan. Lopulta motti laukesi 18.2 aamulla. Sotasaalis oli vielä Lemetin mottia suurempi. Siihen kuului muun muassa noin 20 panssarivaunua ja 35 tykkiä. Neuvostosotilaita rykentinmotissa kaatui yli 1000, mutta omarkin menetykset olivat tuntuvat. Pelkästään Osasto Oinaalle alistettu Uudenmaan Rakuunarykmentti menetti yli 160 miestä.

Neuvostojoukot kävivät Suomen aseemia vastaan Kuhmossa. Venäläisillä oli tukenaan hyökkäysvaunuja ja suomalaiset menettivät etummaisia pesäkkeitään. Iltapäivällä tilanne muuttui jo kriittiseksi, kun venäläiset kiersivät tielle Löytövaaran itäpuolelta ja katkaisivat suomalaisten yhteydet taakse. Nopeasti kokoon haalituilla joukoilla selustaan kiertänyt neuvosto-osasto saatiin kuitenkin kukistetuksi yöhön kestäneissä taisteluissa. Asemat saatiin pidettyä, mutta vihollisen hyökkäykset jatkuivat alueella vielä muutaman päivän.

Tuhoisa pommitus Iisalmessa vaati toiseksi eniten tähän mennessä ihmishenkiä, yhteensä 41 henkilöä menehtyi. Yksi pommeista osuu maanpäälliseen betonsita ja tiilestä rakennettuun kellariin, jossa 28 henkilöä kuolee. Kaksi kuolonuhreja vaatinutta osuaa sattuu tilapäsisuojiin, toinen suojakellariin ja toinen betonisaunaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,

Talvisotakronikka ISBN 951-203446-8