Lähteen lohko

Neuvostotykistö aloitti Summassa helmikuun 11. päivänä rumputulen koko 3. Divisioonan puolustusaseman leveydeltä. Se merkitsi Neuvostoliiton sodanjohdon kauan suunnitteleman yleishyökkäyksen alkua. Rauhan ajan pieni idyllinen karjalaiskylä Summa oli Viipurin lukko. Jos se murtuisi, murtuisi myös Viipuri.

Summan puolustuslohkon joukot olivat aavistelleet, että suurhyökkäys oli tulossa. Jo helmikuun 1. päivänä olivat valmistelevat hyökkäykset alkaneet Mannerheim-linjan bunkkereita vastaan, samoin suomalaisia joukkoja kuluttava tykistötuli. Sadat selustaa pommittavat koneet olivat lentäneet nauhamaisina muodostelmina yli puolustuslinjojen. Hävittäjäkoneet olivat ampuneet konekiväärisarjoja. Tiedustelukoneet olivat merkinneet suomalaisten linjat jättämällä niidn ylle taivaalle tumman savuviirun. Oman komppaniansa puolustuslohko Lukossa taistellut raumalainen Kaarlo Erho kirjoittaa myöhemmin: ”Tiedustelukoneiden poistuttua alkoivat raskaat tykit julistä jossakin. Tätä menoa kesti taukoamatta kolme vuorokautta”.

7. Armeijan komentaja Kirill Meretskov oli määrännyt, että helmikuun 11. päivän tykistökeskitys alkaa kello 8.40 ja päättyy tasan klo 11. Keskitys jätti Erhon mukaan ”jälkeensa maailmansodan aikaiset Verdunin, Sommen ja Lillen taistelujen keskitykset”. Räjähdykset lennättelivät ilmaan suunnattomia määriä jäätynyttä maata, kiviä, kantoja, katkonaisia puiden runkoja ja kokonaisia puitakin. Kaikkea, mitä maa päällään kantaa, kieppui alas ilmassa. Suomalaisten asemiin alkoivat ampua myös maakuoppiin kaivettujen ja kätkettyjen panssareiden tkit, samoin suoralla suuntauksella piiskatykit, joiden ammusten Erho muisti singauttaneen ”omituisen väräjävällä äänellä uliseviä, pieni sirpaleita ympäristöönsä”.

Tykkitulen jymy kantautui Viipuriin. Se oli nyt tautotonta, toisin kuin aikaisemmin. Jymy tunkeutui kiviseinien läpi asuntoihin, maakamara tärisi hiljaa. Astiat helisivät pöydillä siellä missä vielä pöytien ääressä ylipäätään aterioitiin. ”Kuin ajaisi Meidän Herramme jättimäistä kivikuormaa rautavankkureissa halki avaruuden”. Joinakin päivinä tuuli kantoi Summasta savua ja ruudinhajua. Savu saattoi olla niin sakeaa, että oli vaikea nähdä kaupunginosasta toiseen. Monille evakossa oleville omaisille lähteneisiin kirjeisiin sisältyi ylimoitettua toiveikuutta: ”Mutta kyllä kai se on ryssä sittenkin, joka selkäänsä saa, vaikka ampuukin niin vimmatusti.”

Summan eri lohkojen komppanioihin tuli täydennysmiehiä, joilta puuttui rintamakokemus. He joutuitava heti ankaraan tykistäkeskitykseen. Monet se lamaannutti täysin. Kauhu paistoi heidän silmistään. Kokeneempien rauhoitelut eivät tehonneet. Heistä ei ollut taistelijoiksi. Kauhua lisäsi pimeälä laajalta alalta kuuluva outo, tasainen surina. Viholliset käyttivät panssareittensa moottoreita läpi yön. Kädet silmillään taisteluhaudoissaan nyyhkiviä täydennysmiehiä oli joka lohkolla. Pakokauhun valtaan joutuneita oli lähetettävä pois taisteluhaudoista. Mieshukka oli suuri, ja reserveistä huutava pula.

Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Albert Puroma määrättiin kokoamaan taisteluyksiköitä, joihin kuului myös alaikäisiä viipurilaisia suojeluskuntapoikia, koululaisia lähes kaikki. He olivat intoa täynnä ja sanoivat kuuluvansa Hildenin hurjiin ja tulleensa auttamaan Summan taistelijoita. Henkisesti hieman muita valmiimpia olivat Viipurin klassillisen lyseon pojat, jotka tunsivat Ateenalaisten laulun sanat ”Kaunis on kuolo, kun joukkosi eessä urhona kaadut puolesta maa, puolesta heimoskin...” Puroma sanoi myöhemmin ”Elämäni vaikein tehtävä oli käskeä nämä nuoret Summan tulihelvettiin”. Seuraavasti kuvasi oman komppaniansa taistelua luutnantti Kalevi Reponen: ”... tarkkailin heidän huimaa menoaan miltein kauhistuen. He eivät ymmärtäneet varoa, eivät välittänneet käyttää maastoa hyväkseen, ampuivat usien seisaaltaan ja syöksyivät eteenpäin.”

Samoihin aikoihin vihollisen pommikoneet jauhoivat yhä tarkemmin ja järjestelmällisemmin hajalle Viipuria. Tuhopolttolauantaita seurasivat sumputulisunnuntai (11.2.) ja lopun ennepäivä (14.2.).

Venäläisen jalkaväen suurhyökkäys alkoi Summassa, kun vihollisen tykistö ja lentokoneet olivat möyhentäneet suomalaisten linjat. Lukon lhkolla vihollisia josi metsästä aukealle kuusimiehisinä jonorivistönä. Miehet päästivät suoraa huutoa: uraa- uraa- uraa. Suomalaisten konekiväärit tekivät tuhoisaa jälkea hajaantuneessa, mutta silti tiheään sulloutuneessa joukossa. Mutta yhä uusia punasotilaita vyöryi kaatuneiden tilalle. Hyökkäysaalto seurasi toistaan. Hanki täyttyi kaatuneista hyökkääjistä. Heitä oli kasoittain. Kaarlo Erho muisteli myöhemmin ”Kuin villiintynyt karjalauma vihollinen syöksyi pois jättäen jälkeensä röykkiöt kaatuneita ja haavoittuineita, joiden valitukset halkoivat ilmaa. Tuo kammottava ääni kantautui korviin etäisenä, haavoittuneen eläimen ulvahduksia muistuttavana.”

Myös suomalaisten menetykset olivat suuret. Ambulansseiksi muunnetut linja-autot kuljettivat haavoittuneita joukkosidontapaikoilta Viipurin kenttäsairaalaan. Matkateko oli hidasta. Tiet olivat täynnä suuria kuoppia. Pimeällä ei valoja voinut kytkeä päälle ilmavaaran takia. Auto keinui ja heilui. Reiteen haavoittunut Kaarlo Erho muisteli: ”Viipurissa oli parhaillaan ilmahälytys, kun automme viimein saapui perille. Siitä huolimatta ajoimme kenrttäsairaalan eteen, missä kuorma purettiin pommien jyrähdellessä. Kaikki suojat olivat täynnä haavoittuneita, mutta lääkärit ehtivät tutkia joka miehen. Lotat tarjoilivat teetä ja voileipää.”

Puna-armeijan joukkojen sisäänmurto Mannerehim-linjalla laajeni läpimurroksi helmikuun 13. päivänä. Se tapahtui Summan lohkon viimeisellä Lähteen lohkolla. Murtoalue saatiin rajatuksi, mutta pääpuolustuslinja oli mennyt lopullisesti. Mannerheim päätti helmikuun 15. päivänä luopua nimeään kantavasta linjasta. Asemansa pitäneet Summan lohkon miehet aloittivat vetäytymisen samana päivänä. Tykistökeskitystä ja pommituksia oli kestänyt kaksi viikkoa.

Josif Stalin käski rintamakomentajiaan seuraamaan nopeasti perässä. Viipuri alkoi olla jo käden ulottuvilla. Se piti puhdistaa maaliskuun 2. päivänä kortteleittain parin rykmentin voimin. Mutta onnistuisiko se? Operaatioon määrätyn 7. Armeijan komentaja Kiril Mereskov arveli, että valtauksesta saattaisi tulla hankala. Kaupnkisota oli aina vaikea. Historiankirjoittaja Ohto Mannisen mukaan ”neuvostopanssarit saivat ohjeen varautua siihen, että niiden päälle voitaisiin talojen parvekkeilta heittää polttonesteitä, johon panssareiden tulisi käyttää tunnustelijoita.” Varmaa oli vain, että Viipurissa näyteltäisiin talvisodan viimeinen näytös.

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi, Viipuri ISBN 978-952-809-0