Neuvostotykistö aloitti
Summassa helmikuun 11. päivänä rumputulen koko 3. Divisioonan
puolustusaseman leveydeltä. Se merkitsi Neuvostoliiton sodanjohdon
kauan suunnitteleman yleishyökkäyksen alkua. Rauhan ajan pieni
idyllinen karjalaiskylä Summa oli Viipurin lukko. Jos se murtuisi,
murtuisi myös Viipuri.
Summan puolustuslohkon
joukot olivat aavistelleet, että suurhyökkäys oli tulossa. Jo
helmikuun 1. päivänä olivat valmistelevat hyökkäykset alkaneet
Mannerheim-linjan bunkkereita vastaan, samoin suomalaisia joukkoja
kuluttava tykistötuli. Sadat selustaa pommittavat koneet olivat
lentäneet nauhamaisina muodostelmina yli puolustuslinjojen.
Hävittäjäkoneet olivat ampuneet konekiväärisarjoja.
Tiedustelukoneet olivat merkinneet suomalaisten linjat jättämällä
niidn ylle taivaalle tumman savuviirun. Oman komppaniansa
puolustuslohko Lukossa taistellut raumalainen Kaarlo Erho kirjoittaa
myöhemmin: ”Tiedustelukoneiden poistuttua alkoivat raskaat tykit
julistä jossakin. Tätä menoa kesti taukoamatta kolme vuorokautta”.
- Armeijan komentaja Kirill Meretskov oli määrännyt, että helmikuun 11. päivän tykistökeskitys alkaa kello 8.40 ja päättyy tasan klo 11. Keskitys jätti Erhon mukaan ”jälkeensa maailmansodan aikaiset Verdunin, Sommen ja Lillen taistelujen keskitykset”. Räjähdykset lennättelivät ilmaan suunnattomia määriä jäätynyttä maata, kiviä, kantoja, katkonaisia puiden runkoja ja kokonaisia puitakin. Kaikkea, mitä maa päällään kantaa, kieppui alas ilmassa. Suomalaisten asemiin alkoivat ampua myös maakuoppiin kaivettujen ja kätkettyjen panssareiden tkit, samoin suoralla suuntauksella piiskatykit, joiden ammusten Erho muisti singauttaneen ”omituisen väräjävällä äänellä uliseviä, pieni sirpaleita ympäristöönsä”.
Tykkitulen jymy kantautui
Viipuriin. Se oli nyt tautotonta, toisin kuin aikaisemmin. Jymy
tunkeutui kiviseinien läpi asuntoihin, maakamara tärisi hiljaa.
Astiat helisivät pöydillä siellä missä vielä pöytien ääressä
ylipäätään aterioitiin. ”Kuin ajaisi Meidän Herramme
jättimäistä kivikuormaa rautavankkureissa halki avaruuden”.
Joinakin päivinä tuuli kantoi Summasta savua ja ruudinhajua. Savu
saattoi olla niin sakeaa, että oli vaikea nähdä kaupunginosasta
toiseen. Monille evakossa oleville omaisille lähteneisiin kirjeisiin
sisältyi ylimoitettua toiveikuutta: ”Mutta kyllä kai se on ryssä
sittenkin, joka selkäänsä saa, vaikka ampuukin niin vimmatusti.”
Summan eri lohkojen
komppanioihin tuli täydennysmiehiä, joilta puuttui rintamakokemus.
He joutuitava heti ankaraan tykistäkeskitykseen. Monet se
lamaannutti täysin. Kauhu paistoi heidän silmistään. Kokeneempien
rauhoitelut eivät tehonneet. Heistä ei ollut taistelijoiksi. Kauhua
lisäsi pimeälä laajalta alalta kuuluva outo, tasainen surina.
Viholliset käyttivät panssareittensa moottoreita läpi yön. Kädet
silmillään taisteluhaudoissaan nyyhkiviä täydennysmiehiä oli
joka lohkolla. Pakokauhun valtaan joutuneita oli lähetettävä pois
taisteluhaudoista. Mieshukka oli suuri, ja reserveistä huutava pula.
Viipurin
suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Albert Puroma
määrättiin kokoamaan taisteluyksiköitä, joihin kuului myös
alaikäisiä viipurilaisia suojeluskuntapoikia, koululaisia lähes
kaikki. He olivat intoa täynnä ja sanoivat kuuluvansa Hildenin
hurjiin ja tulleensa auttamaan Summan taistelijoita. Henkisesti
hieman muita valmiimpia olivat Viipurin klassillisen lyseon pojat,
jotka tunsivat Ateenalaisten laulun sanat ”Kaunis on kuolo, kun
joukkosi eessä urhona kaadut puolesta maa, puolesta heimoskin...”
Puroma sanoi myöhemmin ”Elämäni vaikein tehtävä oli käskeä
nämä nuoret Summan tulihelvettiin”. Seuraavasti kuvasi oman
komppaniansa taistelua luutnantti Kalevi Reponen: ”... tarkkailin
heidän huimaa menoaan miltein kauhistuen. He eivät ymmärtäneet
varoa, eivät välittänneet käyttää maastoa hyväkseen, ampuivat
usien seisaaltaan ja syöksyivät eteenpäin.”
Samoihin aikoihin
vihollisen pommikoneet jauhoivat yhä tarkemmin ja
järjestelmällisemmin hajalle Viipuria. Tuhopolttolauantaita
seurasivat sumputulisunnuntai (11.2.) ja lopun ennepäivä (14.2.).
Venäläisen jalkaväen
suurhyökkäys alkoi Summassa, kun vihollisen tykistö ja lentokoneet
olivat möyhentäneet suomalaisten linjat. Lukon lhkolla vihollisia
josi metsästä aukealle kuusimiehisinä jonorivistönä. Miehet
päästivät suoraa huutoa: uraa- uraa- uraa. Suomalaisten
konekiväärit tekivät tuhoisaa jälkea hajaantuneessa, mutta silti
tiheään sulloutuneessa joukossa. Mutta yhä uusia punasotilaita
vyöryi kaatuneiden tilalle. Hyökkäysaalto seurasi toistaan. Hanki
täyttyi kaatuneista hyökkääjistä. Heitä oli kasoittain. Kaarlo
Erho muisteli myöhemmin ”Kuin villiintynyt karjalauma vihollinen
syöksyi pois jättäen jälkeensä röykkiöt kaatuneita ja
haavoittuineita, joiden valitukset halkoivat ilmaa. Tuo kammottava
ääni kantautui korviin etäisenä, haavoittuneen eläimen
ulvahduksia muistuttavana.”
Myös suomalaisten
menetykset olivat suuret. Ambulansseiksi muunnetut linja-autot
kuljettivat haavoittuneita joukkosidontapaikoilta Viipurin
kenttäsairaalaan. Matkateko oli hidasta. Tiet olivat täynnä suuria
kuoppia. Pimeällä ei valoja voinut kytkeä päälle ilmavaaran
takia. Auto keinui ja heilui. Reiteen haavoittunut Kaarlo Erho
muisteli: ”Viipurissa oli parhaillaan ilmahälytys, kun automme
viimein saapui perille. Siitä huolimatta ajoimme kenrttäsairaalan
eteen, missä kuorma purettiin pommien jyrähdellessä. Kaikki suojat
olivat täynnä haavoittuneita, mutta lääkärit ehtivät tutkia
joka miehen. Lotat tarjoilivat teetä ja voileipää.”
Puna-armeijan joukkojen
sisäänmurto Mannerehim-linjalla laajeni läpimurroksi helmikuun 13.
päivänä. Se tapahtui Summan lohkon viimeisellä Lähteen lohkolla.
Murtoalue saatiin rajatuksi, mutta pääpuolustuslinja oli mennyt
lopullisesti. Mannerheim päätti helmikuun 15. päivänä luopua
nimeään kantavasta linjasta. Asemansa pitäneet Summan lohkon
miehet aloittivat vetäytymisen samana päivänä. Tykistökeskitystä
ja pommituksia oli kestänyt kaksi viikkoa.
Josif Stalin käski
rintamakomentajiaan seuraamaan nopeasti perässä. Viipuri alkoi olla
jo käden ulottuvilla. Se piti puhdistaa maaliskuun 2. päivänä
kortteleittain parin rykmentin voimin. Mutta onnistuisiko se?
Operaatioon määrätyn 7. Armeijan komentaja Kiril Mereskov arveli,
että valtauksesta saattaisi tulla hankala. Kaupnkisota oli aina
vaikea. Historiankirjoittaja Ohto Mannisen mukaan ”neuvostopanssarit
saivat ohjeen varautua siihen, että niiden päälle voitaisiin
talojen parvekkeilta heittää polttonesteitä, johon panssareiden
tulisi käyttää tunnustelijoita.” Varmaa oli vain, että
Viipurissa näyteltäisiin talvisodan viimeinen näytös.
Lähdeaineisto Antero
Raevuori Hyvästi, Viipuri ISBN 978-952-809-0
Hyvä selostus..Kiitos..
VastaaPoista