Radiosta kuului vaimeaa
kohinaa. Lähetys on Tukholman stadionilta. Idän suunnasta kantautui
tykistön rumputulen jyrisevä vyöry. Se tuli Summan rintamalta vain
kolmen peninkulman päästä Viipurista. Oli sunnuntai helmikuun 11.
päivä. Radiosta kuuluva naisääni oli tummansävvyinen, värisevä.
”Oi maamma Suomi synnyinmaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin
kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien...”
Ääni oli näyttelijä
Ella Erosen. Hän lausui Maamme-laulun suomeksi ja ruotisiksi.
Tukholman täpötydellä olympistadionilla oli alkamassa Ruotsin ja
Suomen välinen jääpallo-ottelu. Jokainen yli 10 000 katsojasta oli
ostanut pääsylipun, niin myös kuningas Kustaa V ja hänen
vierellään istuva ulkoministeri Eljas Erko. Ottelun
pääsulipputuotto menisi kokonaan Suomen taistelun tukemiseen.
Lisäsksi jokaista ruotsalaista radiokuuntelijaa pydettiin antamaan
rahalahjoitus samaan tarkoitukseen.
Kello 13.11. jyäshti
Viipurissa Loikkasen suunnassa, sitten Vesitornin takana ja
eteläsatamassa. Hetken tauon jälkeen Ella Erosen ääni kuului
jälleen. ” täss´n sen veri virrannut hyväksi meidänkn...”
Tukholmassa oli pakkasta viitisentoista astetta. Ella Eronen paleli
ohuissa vaatteissaan ja piti mikrofonin varresta kiinni. ”Olin niin
hätääntynyt kylmästä, että minulta jäykistyi kasvolihakset
niin, että se en saanut mitään ääntäkään kuulumaan. Kun
muistelen sitä runoa ja sitä tunnelmaa, niin kyllä siinä oli
jokin semmoinen merkillinen kohtalalonomainen suuruuden tuntu minun
mielessäni”.
Ella Erosen esityksen
jälkeen alkoi otteluselostus. Suomalaiset pelasivat sinisissä
paidoissa ja tummansinertävissä housuissa, päässä jokaisella oli
valkoinen sotilaslippalakki. Useimmat olivat saaneet lomaa rintamalta
ottelua varten. Suomi hävisi, mutta sillä ei ollut suurta
merkitystä. Kyse oli jostain aivan muusta. Joukkueen ainoa
viipurilainen Sakari Salo totesi Dagens Nyheter-lehdelle antamassaan
haastattelussa, että ”kotikaupunkiani odottaa kamppailu elämästä
ja kuolemasta”. Samaan aikaan Summan suunnalta kantautui Viipuriin
edelleen tasainen tykkitulen jyly.
Kun otteluselostu päättyi,
päättyi myös parin tunnin rauhallinen vaihe. Kello 14.25 näkyi
viholliskoneita Kangasrannan suunnassa, kello 15.30 saattii
kranaattitulta Hiekkaan, kello 15.32 kranaattitulta tuli
lääninsairaalan luokse, kello 15.33. Neitystniemelle, kello 15.35
Pellervonkadun päähän, klo 15.38 Vanhaan kaupunkiin, kello 15.39
Brahenkadulle... Rumputulisunnuntain viimeiset kranaatit putosivat
Peltokadulle, missä kolme ihmistä haavoittui.
Kivitalojen pommisuojat
täyttyivät. Suurelta osin ne olivat vain parruilla tuettuja
kellareita, joihin pommit tunkeutuivat helposti tiilistä holvaamalla
rakennettujen välikattojen läpi. Tilat olivat ahtaat. Monituntisten
hälytysten aikana niistä uhkasi loppua ilma. Pelko synnytt
hysteerisiä kohtauksia. Kamferttia tarvittiin. Vanhemmat naiset
liimautuivat kiinni suojan seiniin. Monet hakivat turvaa pitämällä
kiinni vieressä istuvan kädestä. Tunnelmaa nostatettiin
laulamalla. Laulu oli lähes aina Karjalaisten laulu: ” Suloisessa
Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalemme...”
Viipurin palokuntalaiset
suojajoukot olivat yhä vaativampien haasteiden edessä. Yön
toisensa jälkeen he nukkuivat sammutusyksikköjensä tukikohdissa
autojensa lähellä täysissä pukimissa. ”Makuuhuone” oli kolkon
palokuntarakennuksen hataran kylmä autokorjaamo. Lepoa ei suotu,
unet katkeilivat. ”Ja jälleen alkoi ryskytys. Sotilaallisena
pommituskohteena oli tällä kertaa hautausmaa – hautakivet kilvan
luurankojen kanssa lentelemässä taivaan tuuliin”, kirjoitti
palomestari evp. O. Toivonen Viipurin sammutusjoukkojen toimintaa
käsittelevissä muistelmissaan.
Palokuntalaisten rankin
päivä oli toistaiseksi ollut maaottelua edeltävä helmikuun
kymmenes. Silloin vihollisen koneet olivat kylväneet Viipuriin
enemmän palopommeja kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäinen
tulipaloilmoitus tuli klo 14.55 Vekrotniemen sahata, toinen kello
14.58 Pontuksenkatu 18:sta, kolmas kello 15.04 Mustainveljesten- ja
Vahtitorninkadun kulmasta. Kolmen tunnin aikana syttyi kaupungissa 25
tulipaloa. ”Näky joka kellaresta kaduille rientäviä
viipurilaisia kohtaa, on valtavan järkyttävä – kaupunki on
tulimerenä, joka tunti tunnilta vain levenee ja täyttää koko
kaupungin valtavalla huminalla.”
Palomiehiä kohtasi
letkujen jäätymisen lisäksi täysin ennalta arvaamaton ongelma.
Öljykankaisista suojahousuista puuttui sepalus. Virtsata saattoi
vain riisumalla turkin tai takin niin että sai laskettua housujen
kannattimet olkapäiden yli. Vasta sitten oli mahdollisuus kääntää
alas housujen etuläppä. Kovalla pakkasella riisuminen oli kuitenkin
lähes mahdotonta, koska kastuneen takin päälle muodostui jäinen
kuori. Lisäksi napit ja napinreiät olivat umpijäässä. Esimies
saattoi vain ärähtää. Esimies saattoi vain ärähtää:”Johan
nyt on piru, minunko teitä pitää pissattamaan tulla – aikuisia
miehiä. Laskekaan housuihinne, on ainakin vähän aikaa lämmin
olo.”
Miehet keksivät tehdä
toinen toisilleen veitsellä halkeaman suojahousujen sepalukseen.
Nyrkinkokoinen sen oli oltava, koska suojahousujen alla olivat vielä
napilliset tai vetoketjulliset varsinaiset päällyshousut.
Lähdeaineisto Antero
Raevuori Hyvästi Viipuri 978-952-492-809-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti