Puna-armeijan edellä Viipuriin

Venäläissotilaiden ruumiita motin lauettua

Suomalaiset saivat pääosin käynnistää vettäytymisen ja viivyksen rauhassa 28.2.1940. Pienehköjä neuvostohyökkäyksiä torjuttiin paikoin. Suomalaiset myös muodostivat sissiosastoja häiritsemään Neuvostoliiton etenemistä. II AK muodosti kaksi tällaista häirintäosastoa. Niiden vahvuus oli noin joukkueen verran per osasto, ja lisäksi niihin kuului panssarintorjuntaryhmä. Sissien tehtävänä oli vihollisen viestiyhteyksien katkominen, lähettien tuhoaminen, huollon ja komentopaikkojen häiritseminen sekä tiedustelu.

Tilanne Viipurinlahdella kävi ahdistavaksi. Päivän aikana jouduttiin luopumaan Vatnuorin ja Maisalan välisestä linjasta neuvostojoukkojen jatkuvien hyökkäysten ja omien joukkojen väsymyksen vuoksi. Illalla myös Tuppuran linnake sai käskyn irrottaa tykkinsä ja siirtyä Viipurinlahden rannalle. Myös Lihaniemi tyhjennettiin. Suomalaiset havaitsivat suuria Neuvostoliiton joukkojen keskittämisiä niin Viipurinlahdella kuin Kannaksellakin.

Ruotsista saapuneet vapaaehtoiset oli liitetty kenttäarmeijaan 20.2. Koko Pohjois-Suomen puolustus alistettiin ruotsalaista Svenska Frivillgkåria johtaneelle kenraaliluutnantti Enrst Linderille, joka oli syntyjään suomalainen. Ruotsalaisosastoon kuului myös norjalaisia ja sen kokonaisvahvuus oli noin 4600 miestä. Se oli hyvin varustettu, mutta hieman puutteellisesti koulutettu joukko.

Ruotsalaisista vapaaehtoisista koottu Stridgruppen SFK otti rintamavastuun 28.2. Märkäjärvellä. Joukkojen siirrot tapahtuivat noin 50 pakkasasteessa. Taistelutoiminta suunnalla oli asemasotaa. Ruotsalaisten otettua rintamavastuun viisi suomalaista kokenutta pataljoonaa vapauti ja suuntasi kulkunsa Viipurinlahden puolustuksen tueksi.

Suomalaiset siirtyivät 29.2. aikana jo osittain taka-asemaan. Monin paikoin neuvostojoukot työnsivät ne sinne, jossain kohdin sinne vetäydyttiin järjestyksessä. Osa Kannaksen I ja II AK:n joukoista oli kuitenkin vielä vetäytymässä. Neuvostojoukot ryhmittyivät hyökkäykseen Pien-Peron lähellä. Ne käviät hyökkäykseen Ratulammilla puolustanutta JR 61 vastaan, joka vetäytyi taempana olleiden suomalaisasemien läpi taka-asemaan asti.

JR 68 kohdalla punapanssarit pääsivä suomalaisten asemiin, jonka johdosta joukot lähtivät vetäytymään. Hyökkäysvaunut ajoivat tämän jälkeen vetäytymässä olleiden sekaan, jolloin syntyi paniikki ja joukot hajaantuivat. Venäläiset saivat kosketuksen taka-asemaan vetäytyneisiin suomalaisjoukkoihin Äyräpäässä.

Viipurinlahdella Uuraan suunnalla taisteltiin myös. Suomalaiset joutuivat vetäytymään Pukinsaaresta ja Hannukkalansaaresta Uuraansaareen.

Itäisen Lemetin motissa oli kaksi venäläiskenraalia, ja sen puolustu oi erittäiin hyvin järjestetty. Lisäksi motissa oli tonnitolkulla panssarivaunuja. Suomalaiset olivat hyökkäilleet mottiin saarrettuja vastaan ja muutaman päivän ajan, ja öisin tehdyt hyökkäykset alkoivat syödä motissa olleita.

Ratkaiseva hyökkäys oli aloitettu jo edellisenä iltana. Suomalaiset etenivät iskuosastojen syöksyin pimeän aikaan. Päivällä motissa oli nähty reppuselkäisiä venäläiisä, jotka aikoivat yöllä purkautua ulos satojen miesten laumoina. Paennett joutuivat kosketuksiin suomalaisten varmistusosastojen kanssa, ja suurin osa joutui tuhon omaksi.

Motti kukistui aamuyöllä klo 4. Sillä saattiin ennätyksellinen sotasaalis: 71 panssarivaunua, joista vain 22 oli vaurioitunut, sekä satoja autoja. Motin tappiot olivat noin 2500 miestä. Motin puolustusta johtanut 18 D:n komentaja Kondrashev pääsi omien puolelle lievästi haavoittuneena. Hänet kuitenkin pidätettiin 4.3. sairaalassa ja teloitettiin sen pihalle. Ilmeisesti sodanjohto oli luvannut motissa olleille apua seuraavana päivänä, mutta nämä eivät malttaneet tai voineet enää odottaa sitä.

Ilmavalvonta ilmoitti puolen päivän aikaan lähestyvistä vihollispommikoneista. Hävittäjät nousivat ilmaan, mutta kohtasivat Ruoolahden yläpuolella pommikoneiden sijasta vahvan vihollishävittäjien katraan. Väärintulkinta johtui ilmeisesti venäläisten siipiinsä ripustamista lisäpolttoaineisäiliöistä, jotka olivat ilmavalvonnalle ennestään tuntemattomia. Ilmassa kieppui 15 suomalaiskonetta ja 36 venäläistä. Venäläiskoneet olivat tyyppejä I-153 ja I-16, suomalaiset lensivät Fokkereilla ja Gloster Gladiator-koneilla. Talvisodan suurimmassa hävittäjätaistelussa suomalaiskoneista putosi seitsemän. Niiden piloteista menettiin kolme. Venäläiskoneita ammuttiin alas neljä.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8