Viipurin tavara-aseman
junamies Osmo Saari nukkui Yhdysoluttehtaan kellarissa. Se oli
kakkoslohkon väestönsuoja. Junamiehen työ oli likaista ja raskasta
varsinkin talvisaikaan. Ruuvikytkimet, joilla vaunujen puskimet
kiristettiin yhteen, olivat kylmästä jäykkiä. Niin olivat myös
ilmaletkut, joilla junaa veturista jarrutettiin.
Osmo Saaren samoin kuin
muidenkin Viipurin rautatieläisten päivät oli vaarantäyteisiä.
Oli työskenneltävä jatkuvan pommitusuhan alla. Rintama oli niin
lähellä, että vihollisen tykistö kykeni ampumaan kaupungin
suuntaan kymmenen tuuman kranaatteja aikaisempien kuusituumaisten
sijaan. Kohteena oli erityisesti Maaskolan laaja järjestelyratapiha.
Se oli Suomen suurimpia, rakennuksiakin puolensataa, niin puisia
vajoja kuin suuria tiilisiä konepajarakennuksiakin.
Ratapihan ruuhkat olivat
jokapäiväisiä. Silti oli saatava vaunusto kiertämään
mahdollisimman nopeasti pis vaaralliselta asemanseudulta. Virallisia
aikatauluja ei enää ollut. Pommitukset ja hävittäjien tulitus
katkoivat tuon tuostakin eri asemien väliset ilmajohdoissa kulkevat
puhelinyhteydet. Toisinaan oli käytettävä hiihtopartioita
hoitamaan asemien välistä tiedonkulkua.
Osmo Saari oli työvuorossa
myös tuhosunnuntaina, helmikuun 18. päivänä. Rataosuus
Viipuri-Tienhaara katkesi, smaoin katkesivat rataosuudet
Viipuri-Liimatta ja Viipuri-Tammisuo. Maaskolan suojelujohtajan
vaurioilmoitus oli loputtoman pitkä: Karjalan talli keskeltä
poikki, tavara-aseman pistolaituri rikki, konepajan konttorirakennus
sortunut, nokitie poikki ja palojuna pussissa, pommi rikkonut puisen
varastorakennuksen, Raviisikuopan laitaan pudonnut pommi katkaissut
tien, reunatie konepajan sivulla poikki ja vaunut kaatunut, iso
miinapommi särkenyt raiteet 61,56,55,45,46,47...
Päivän aikana tuhoutui
sekä kaupungin että myös VR:n oma vesijohtoverkosto. Sammutustyöhn
oli käytettävissä vain palojunan vähäiset 15 000 litran
vesisäiliöt. Enää ei verkostoa kyetty korjaamaan. Veturien
vedentarve voitiin tyydyttää vain varavedenottopaikalle
asennetutlla moottoriruiskulla. Liioin ei sähkövistaa saatu enää
rautatiealueelle, koska VR:n sähkötehtaan muuntajaan johtavat
Imatran korkeajännitekaapelit katkesivat eikä laitoksen omaa
dieselmoottorilla toimivaa vara-asemaa saatu käyntiin. Valoa saatiin
vain öljytuikuista, ja vaihteet piti kääntää pyörittämällä
kammella erikseen jokaista vaihdemoottoria.
Helmikuun 19 päivänä
Viipurin asema-alue oli jälleen voimakkaan ilmahyökkäyksen
kohteena. Puolen tusinaa räjähdyspommia meni läpi asemarakennuksen
katon. Pääraide Viipurista Tienhaaraan katkesi jälleen kahdesta
kohdasta. Shellin bensiiniasema rautatien torin laidalla syttyi
tuleen. Aseman viereiseen SOK:n taloon tuli miinapommin täysosuma.
Helmikuun 20. päivänä
ilmahälytys kesti yhtäjaksoisesti lähes yhdeksän tuntia. Heti
alkuunsa tuli kaksi täysosumaa matkustaja-asemalle. Toinen pommi
tunkeutui aseman ensiapupaikan katon läpi ja toinen osus aseman
pannuhuoneeseen. Hieman ennen puoltapäivää kaksi matkustajavaunua
syttyi tuleen, kymmeniä raiteita katkesi ja 30 tavaravaunua
pirstoutui. Kaikk länteen johtavat raiteet olivat poikki. Ne oli
korjattava, mutta korjausjunia oli liian vähän.
Parin-kolmenkymmenen miehen työryhmät täyttivät Viipurin ja
Tienhaaran väliltä pommikuoppia ja raivasivat syrjään
pirstoutuneita vaunuja. Pommikuoppien täyttäjiä seurasivat
raiteiden asentajat. ”Huolimatta vihollishävittäjien jatkuvasta
häirinnästtä ja siitä painostavasta tietoisuudsta että
huomenissa saattaa ratapiha jälleen olla samalaiseksi hävitetty,
jaksoivat miehet uurastaa koko yön”. Näin oli luettavissa
päiväämättömässä ja vailla allekirjoitusta olleesta
raportista.
Karkauspäivänä,
helmikuun 29:ntenä, tuli Kannaksen Armeijan esikunnasta määräys
kello 1.30 kaikkien rautatieläisten poistuttava Viipurista niin pian
kuin mahdollista. Ensin oli kuitenkin saatava Karjalan
markustajatiellä oleva veturi nostetuksi pois. Niin ikään oli
ennen lähtöä laadittava pioneerien kanssa suunnitelma, miten
Viipurin ratapihan, rakennusten ja teknisten laitteiden hävitys
hoidetaan. Pommitusten ja tykistötulen takia lähtö siirrettiin
iltaan.
Viipurin viimeiset
rautatieläiset marssivat majapaikastaan SOK:n varastorakennuksen
kellarista aseman ala-aulaan kello 20.30. Osastoa johti
rautatieupseeri, reservinluutnantti Matti Kalervo. Suuren kaariholvin
rikkoontuneista yläikkunoista kajastivat palavan kaupungin loimut.
Kranaattien ulvoessa yli aulan kupukatoksen kaikui sen sisäpuolella
Karjalaisten laulu. Sen jälkeen puhui luutananti Kalervo: ”Me
olemme saaneet määräyksen jtää kotikontumme, jättää täämän
laitoksen,joka meille jokaiselle on tarjonnut elämisenmahdollisuuden.
Me jätämme sen vasta nyt, kun kaikki ympärillämme on muuttunut
rauniokasoiksi. Mutta me emme jätä sitä iäksi – me palaamme
vielä kerran ja lupaamme rakentaa rauniot uudelleen. Lakit päästä!
Veisamme virren Jumala ompi linnamme.”
Luutantti Kalervon puheen
jälkeen koko ryhmä siirtyi asema-aulasta junaan. Siinä oli kolme
vaunua ja Tienhaarasta ajettu kevyen sarjan veturi. Juna lähti kello
20.50. Sen jälkeen ei Viipurista enää junia lähtenyt.
Lähdeaineisto Antero
Raekorpi Hyvästi Viipuri Isbn 978-952-809-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti