Suomen
tasavallan poliittisen johdon, Mannerheimin puolustusneuvoston ja
sotilaallisen johdon välisistä kiistoista talvisodan edellä on
kirjoitettu paljon. Yleinen näkemys on ollut, että ministerit maan
hallituksessa eivät ymmärtäneet sodanuhan todellisuutta eikä
Mannerheimille annettu riittäviä resursseja uskottavan puolutuksen
järjestämiseksi, Armeijan heikko varustus on nähty tuloksena
epäonnistuneesta puolutusmäärärahapolitiikasta. Sotilaitten ja
poliitikkojen erimielisyydet ovat kuitenkin sysänneet syrjään
ylempien upseerien keskinäiset erimielisyydet, joilla oli paljon
merkitystä sotaan varauduttaessa. Hankintojenkaan suhteen asetelma
ei ollut yksiselitteinen.
Tasavallan
presidentin vaihtuminen Svinhufvudista Kallioksi ja A.K. Cajanderin
hallituksen muodostaminen keväällä 1937 muuttivat tilannetta. Uusi
puolustusministeri Juho Niukkanen osoittautui itsepäiseksi eikä
suostunut myötäilemään Mannerheimiä. Heidän
vastakkainasettelunsa ei ole selitettävissä pelkastään intressien
yhteentörmäyksellä. Sekä Niukkanen että Mannerheim olivat
vahvoja persoonia, ja heidän peräänantamattomuutensa oli
luontaista. Molemmat pyrkivät yliotteeseen, ja arvovaltakamppailu
leimasi heidän yhteistyötään alusta lähtien.
Sotilasjohdon
ja valtioneuvoston kiistely määrärahoista oli krooninen ilmiö.
Kun yleisesikunta siirrettiin uudelleenjärjestelyssä
puolustusministeriöön ja Mannerheim saioman johtoesikunnan keväällä
1938, sotilaita oli aiempaa korostetummin molemmin puolin.
Supistuksia
vastaan taistellessa jouduttiin puolustusneuvostossa miettimään
erilaisia esitystaktillisia vetoja. Kuvaavaa on, että
jääjärikenraali Harald Öhqvist oli keväällä 1938 sitä mieltä,
että vähemmällä vaingolla päästäisiin, jos pyyhittäisiin
jokin suuri summa, kuten lentolaivueet, kokonaan pois.
Ilmavoimien
hankinnat aiheuttivat jatkuvasti päänvaivaa. Ilmavooimien komentaja
jääkärieversti Jarl Lundqvist ei kuulunut puolutusneuvostoon mutta
vieraili siellä säännöllisesti esittelijänä. Ilma-aseesta
henklökohtaisesti kiinnostunut Mannerheim olisi hyvin itsetietoinen
eikä hevillä sulatanut ilmavoimien komentajan esityksiä.
Ensimmäinen
suurempi kiista koski pommikoneiden hankintaa. Soramarsalkaa vaihtoi
mielipidettään, eikä puolutusneuvostossa päästy yksimielisyyteen
päästy yksimieliseen päätökseen konetyypistä. Ilmavoimille
ostettiin Englannista Bristol Blenheim-koneita, joiden toimituksiin
meni vielä pari vuotta, Viimeiset koneet saapuivat Suomeen kesällä
1938.
Seuraavaksi
kiisteltiin yhteistoimintalaivueiden hankinnoista, Puolutusneuvoston
puheenjohtajan ja ilmanvoimien komentajan välit kärjistyivät
keväällä 1936 puolutusneuvoston istunnossa, joka pidettiin
poikkeuksellisesti Mannerheimin kotona Kaivopuistossa, Eversti
Lundqvist ilmaisi suorasanaisesti ästymyksensä epätietoisuudesta
ja pitkittyneistä päätöksistä. Sotamarsalkka suuttui, ja
käytännösä heitti ilmavoimien komentajan ulos.
Hävittäjien
kohdalla hankintoihin pureuduttiin todenteolla keväällä 1939.
Ilmavoimien komentajan mielestä yhden hävittäjälaivueen ssaaminen
Kannakselle oli riittävän nopean reagoinnin kannalta välttämätöntä.
Puolustusneuvostossa esitys hyväksyttiin.
Sotamarsalkka
oli saanut valtiojohdon silmissä pessimistin leiman. Hänen
varoittelunsa sodan uhasta eivät vakuttaneet määrärahoja
jaettaessa. Merivoimien komentaja jääkärikenraalimajuri Väinö
Valve totesi venäläisten liikehdinnän yhteydessä, että
Ahvenanmaan turvaamisjärjestelyiden ollessa akuutteja meripuolustus
elää lähinnä ”hyvällä onnella”.
Puolustusneuvoston
puheenjohtaja oli joutunut jatkuvasti pettymään puolutusministerin
toimintaan, hallituksen esityksiin ja eduskunnan ratkaisuihin. Koska
sodan uhka Euroopassa korostui korostumistaan, Mannerheimin oli yhä
vaikeampi sietää puolusneuvosteon ylikävelemistä. Niukkasen
omapäisyys ja suoranaiset kepulikonstit Ahvenanmaan linnoittamiseen
varatuissa määrärahoissa keväällä 1939 ylittivät lopulta
sotamarsalkan sietokyvyn. Hän anoi 16. kesäkuuta 1939 eroa
puolutusneuvoston puheenjohtajan tehtävästä.
Mannerehimin
eronpyynnöstä on havaittavissa sekä yksilöllinen että
kollektiivinen puoli. Toisaalta hän vaati asemansa vahvistumista
puolutusministeriin nähden, toisaalta puolutusneuvoston näkemysten
esiintuomista valtioneuvostossa. Eripurat olivat Mannerehimin
mielestä johtaneet niin suuriin laiminlyönteihin, että venäläisten
invaasion torjumisen mahdollisuudet olivat kyseenalaistuneet.
Sotamarsalkan
ero olisi romuttanut maanpuolustuksen uskottavuuden. Samalla
kansalaismielipide olisi kääntynyt Cajanderin hallitusta vastaan.
Kun presidentti Kallio sai lopulta tietää Mannerheimin
eronpyynnöstä lukemalla siitä lehdestä sairauslomalla, hän
hätkähti ja ryhtyi välittömästi sovittelijaksi osapuolten
väliin. Kallion pystyi rauhoittamaan sotamarsalkan ja saamaan hänet
harkitsemaan vaatimuksiaan uudelleen. Mannerheimin oli pakko tulla
hallitusta vastaan ja niellä tosiasiat, Hän ei saanut hyväksytyksi
kaikkea haluamaansa mutta kaiken saavutettavissa olevan eikä
menettänyt kasvojaan.
Suomalaisten
vuoro saada kutsu Moskovaan neuvotteluihin 5. lokakuuta oli sokki
optimisteille poliittisessa johdossa. A.K.Cajanderin hallitus
myöntyi vihdoin liikkekannallepanoon. Samantien Mannerehim perusti
Kannaksen Armeijan, jonka tehtävänä oli estää neuvostojoukkojen
tunkeutuminen maahan niin kutsutun ”Suomen portin” strategisella
rintamalla. Samalla kaksi sen alaista armeijakuntaa - Öhqvistin II
AK js jääkärikenraali Erik Heinrichsin III AK – aloittivat
toimintansa. Kenttäarmeijan heikko varustus oli kenraaleille
yllätys.
Lähdeaineisto
Henrik Moisander Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään
ISBN 978-952-234-327-7 Lasse Laaksosen kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti