Epävarmuuden aika – sota ratkaisuna?

Neuvostoliitto vaatii Leningradin turvalisuuden takaamiseksi osaa Kannaksesta,Suomenlahden saaria sekä Hankoniemeä vuokralle, jotta se voisi sulkea Suomenlahden Vrion pohjoisrannikon tukikohtansa avulla. Vaihdossa Suomi olisi saanut Repolan ja Porajräven Aunuksen Karjalasta. Lokakuun neuvotteluissa sopimukseen ei päästy ja tilanne kiristyi. Neuvostoliitto ilmoitti alkuperäiset vaatimuksensa julkisuuteen lokakuun viimeisen päivän iltana, kun ulkoministeri Molotov puhui Moskovan radiossa. Tietojen julkistaminen tuli Suomen hallitukselle ja neuvottelutilanteeseen juuri vihityille kansanedustajille yllätyksenä ja se tulkittiin pelin kovenemiseksi; julkisuuteen annetuista vaatimuksista Neuvostoliitto ei kenties olisi enää valmis tinkimään, tosin kuin vielä lokakuun aikan monet olivat hallituksessa ajatelleet.

Suomen hallituksen ja asialle lokakuun lopussa vihittyjen eduskuntaryhmien kannalta vaikein pala oli Hankoniemen luovuttaminen vuokraa vastaan Neuvostoliiton tukikohdaksi. Tähän ei haluttu suostua vielä marrakuun alussakaan, jolloin ulkosaarista oltiin valmiit luopumaan ja Kannakseltakin oli valmistautuduttu hieman oikaisemaan rajaa Itä-Karjalasta saatua aluekorvausta vastaan, Mantereelta luovutettava tukikohta olisi nimittäin asetanut Suomen samaan asemaan Baltian maiden kanssa; ne olivat luovuttaneet itänaapurille tukikohtiaa, joihin sillä ei ollut maayhteyttä. Tämä olisi kyseenalaistanut maan suvereniteetin. Suomalaiset pohtivat myöntyvistä jonkin muuan laivastotukikohdan luovuttamiseen. Tapetilla oli esimerkiksi Jussärön saari Tammisaaren edustalla, mutta ideasta luovuttiin. Lopulta Stalin tuli vastaan vaatimuksessa ja olisi tyytynyt vaatimattomaampaan tukikohtaan Suomenlahden saarilla kuin koko Hankoniemeen. Myös Kannaksella suomalaiset halusivat luovuttaa maata vain niin vähän kuin mahdollista. Neuvostoliiton ja Suomen näkemykset eivät pienistä molemminpuolisista vastaantuloista täälläkään kohdanneet, Tämä ksymys oli erityisen tärkeä maalaisliittolaisile politikoille. Lisäksi pohdittavana oli rajansiirto Petsamon Kalasjansaarennolla. Neuvotteluista vastuussa ollut ulkoministeri Erkki ajoi tunnetusti myönnyksille kriittistä vähimmäsilinjaa. Sen jälkeen kun sota oli alkanut, alueluovutuksille alusta saakka suoela Tukholman läheittläs J.k. Paasikivi sälyttikin sosan syttymisen Tukholmaan siirretyn Erkon syyksi.

Edistyspuolueen Erkon asenne ei pehmentynyt Molotovin puheen jälkeen, Hän uhkasi erota, mikäli myönnytyksissä mentäisiin pitemmälle kuin hän oli valmist, eil ulkosaarten vaihtamiseen ja maltilliseen rajansiirtoon Kannakselle. Paasikivi alkoin pelätä, että eroamisen jälkeen vastuusta vapautuva Erkko laukaisisi suomalaisten keskuudessa vuosisadanvaihteen ns. routavuosia muistuttavan epäluulon myöntyväisyyttä ja passiivista vastarintaa kannattavien kansalaisten välillä. A.K. Kajanderin hallituksen oli siis julkisesti pdiettävä yhtä ja näytettävä yksimieliseltä, eikä Erkkoa saisi päästää eroamaan vaan ilmeisesti mahdollisuuksien mukaan taivutella myöntyväisemmäksi. Aikoinaan vanhasuomalaisin kuulunut Paasikivi tunsi nimittäin myäntyväisyydestä ylleen lankeavan varjon, sillä vuosisadan vaihteen routavuosiden aikkainen kansan jakautuminen oli seitsemänkymppisen konkarin muistissa ja omissa kokemuksissa, tuolloin hänkin nuorena miehenä oli joutunut kokemaan passiivista ja aktiivista vastarintaa kannattaneiden suomalaisten ylenkatseen.

Puolutusneuvoston puheenjohtaja C.G.E. Mannerheim, jolla ei ollut virallista roolin neuvotteluissa, oli alusta saakka valmisalueluovutuksiin etenkin alueilla, joiden puolustaminen olisi muutenkin olljut vaikeaa. Hän katsoi asiaa sotilaalliselta kannalta mutta myös itänaapurin turvallisuusnäkökohtia ymmärtäen.

Viimeisen viikon raportit ennen sodan yllättävää alkamista kertoivat, kuinka kanslaisten luottamus hallitukseen osoitti vahvistumisen merkkejä. Tämä johtui katkenneista neuvotteluista. Marraskuun 26. päivänä ammuttujen Mainilan laukausten aloittaman Neuvostoliiton ja Suomen noottienvaihdon aikana alkoi jopa tuntua siltä, ett sotaan valmistautunut vapaaehtoistyö alkoi mennä hukkaan.

Lähdeaineisto Tuomas Tepora Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota ISBN 978-951-0-40166-8