Neuvostoliitto vaatii
Leningradin turvalisuuden takaamiseksi osaa Kannaksesta,Suomenlahden
saaria sekä Hankoniemeä vuokralle, jotta se voisi sulkea
Suomenlahden Vrion pohjoisrannikon tukikohtansa avulla. Vaihdossa
Suomi olisi saanut Repolan ja Porajräven Aunuksen Karjalasta.
Lokakuun neuvotteluissa sopimukseen ei päästy ja tilanne kiristyi.
Neuvostoliitto ilmoitti alkuperäiset vaatimuksensa julkisuuteen
lokakuun viimeisen päivän iltana, kun ulkoministeri Molotov puhui
Moskovan radiossa. Tietojen julkistaminen tuli Suomen hallitukselle
ja neuvottelutilanteeseen juuri vihityille kansanedustajille
yllätyksenä ja se tulkittiin pelin kovenemiseksi; julkisuuteen
annetuista vaatimuksista Neuvostoliitto ei kenties olisi enää
valmis tinkimään, tosin kuin vielä lokakuun aikan monet olivat
hallituksessa ajatelleet.
Suomen hallituksen ja
asialle lokakuun lopussa vihittyjen eduskuntaryhmien kannalta vaikein
pala oli Hankoniemen luovuttaminen vuokraa vastaan Neuvostoliiton
tukikohdaksi. Tähän ei haluttu suostua vielä marrakuun alussakaan,
jolloin ulkosaarista oltiin valmiit luopumaan ja Kannakseltakin oli
valmistautuduttu hieman oikaisemaan rajaa Itä-Karjalasta saatua
aluekorvausta vastaan, Mantereelta luovutettava tukikohta olisi
nimittäin asetanut Suomen samaan asemaan Baltian maiden kanssa; ne
olivat luovuttaneet itänaapurille tukikohtiaa, joihin sillä ei
ollut maayhteyttä. Tämä olisi kyseenalaistanut maan
suvereniteetin. Suomalaiset pohtivat myöntyvistä jonkin muuan
laivastotukikohdan luovuttamiseen. Tapetilla oli esimerkiksi Jussärön
saari Tammisaaren edustalla, mutta ideasta luovuttiin. Lopulta Stalin
tuli vastaan vaatimuksessa ja olisi tyytynyt vaatimattomaampaan
tukikohtaan Suomenlahden saarilla kuin koko Hankoniemeen. Myös
Kannaksella suomalaiset halusivat luovuttaa maata vain niin vähän
kuin mahdollista. Neuvostoliiton ja Suomen näkemykset eivät
pienistä molemminpuolisista vastaantuloista täälläkään
kohdanneet, Tämä ksymys oli erityisen tärkeä maalaisliittolaisile
politikoille. Lisäksi pohdittavana oli rajansiirto Petsamon
Kalasjansaarennolla. Neuvotteluista vastuussa ollut ulkoministeri
Erkki ajoi tunnetusti myönnyksille kriittistä vähimmäsilinjaa.
Sen jälkeen kun sota oli alkanut, alueluovutuksille alusta saakka
suoela Tukholman läheittläs J.k. Paasikivi sälyttikin sosan
syttymisen Tukholmaan siirretyn Erkon syyksi.
Edistyspuolueen Erkon
asenne ei pehmentynyt Molotovin puheen jälkeen, Hän uhkasi erota,
mikäli myönnytyksissä mentäisiin pitemmälle kuin hän oli
valmist, eil ulkosaarten vaihtamiseen ja maltilliseen rajansiirtoon
Kannakselle. Paasikivi alkoin pelätä, että eroamisen jälkeen
vastuusta vapautuva Erkko laukaisisi suomalaisten keskuudessa
vuosisadanvaihteen ns. routavuosia muistuttavan epäluulon
myöntyväisyyttä ja passiivista vastarintaa kannattavien
kansalaisten välillä. A.K. Kajanderin hallituksen oli siis
julkisesti pdiettävä yhtä ja näytettävä yksimieliseltä, eikä
Erkkoa saisi päästää eroamaan vaan ilmeisesti mahdollisuuksien
mukaan taivutella myöntyväisemmäksi. Aikoinaan vanhasuomalaisin
kuulunut Paasikivi tunsi nimittäin myäntyväisyydestä ylleen
lankeavan varjon, sillä vuosisadan vaihteen routavuosiden aikkainen
kansan jakautuminen oli seitsemänkymppisen konkarin muistissa ja
omissa kokemuksissa, tuolloin hänkin nuorena miehenä oli joutunut
kokemaan passiivista ja aktiivista vastarintaa kannattaneiden
suomalaisten ylenkatseen.
Puolutusneuvoston
puheenjohtaja C.G.E. Mannerheim, jolla ei ollut virallista roolin
neuvotteluissa, oli alusta saakka valmisalueluovutuksiin etenkin
alueilla, joiden puolustaminen olisi muutenkin olljut vaikeaa. Hän
katsoi asiaa sotilaalliselta kannalta mutta myös itänaapurin
turvallisuusnäkökohtia ymmärtäen.
Viimeisen viikon raportit
ennen sodan yllättävää alkamista kertoivat, kuinka kanslaisten
luottamus hallitukseen osoitti vahvistumisen merkkejä. Tämä johtui
katkenneista neuvotteluista. Marraskuun 26. päivänä ammuttujen
Mainilan laukausten aloittaman Neuvostoliiton ja Suomen
noottienvaihdon aikana alkoi jopa tuntua siltä, ett sotaan
valmistautunut vapaaehtoistyö alkoi mennä hukkaan.
Lähdeaineisto Tuomas
Tepora Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota ISBN
978-951-0-40166-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti