Neuvostoliiton diplomatia
kiinnostui entistä enemmän Suomestakin, ja Moskova yritti 1933-34
saada maatamme mukaan erinäisiin takuujärjestelyihin. Niiden
tarkoituksena näytti kuitenkin olevan maamme sitominen
Neuvostoliiton valvontaan, mikä herätti Helsingissä syvää
epäluuloa. Suomalaiset olivat saaneet Nikolai II.n sortokaudella
kyllikseen sidonnaisuudesta Venäjään, ja Leninin tiedettiin
yrittäneen saada jo 1917-18 Suomen uudelleen talutusnuoraansa. Pahan
vaikutuksen tekivät myös venäläisten uhkaukset. Varsinkin
Stalinin läheisen luottamusmiehen Andrei Aleksandrovits Zdanovin
karski puhe 1936 oli omiaan pelottamaan suomalaisia.
Suomen ulkopoliittisen
johdon asennoituminen Saksan ja Neuvostoliiton uuteen ristiriitaan
vaihteli tosin tuntuvasti, kuten Keijo Korhonen on osoittanut.
Presidentti Svinhufvud, joka määräsi hallitusmuodon mukaan
ulkopolitiikasta, oletti vanhana Saksan ystävänä tämän maan
voimistumisen olevan joka tapauksessa eduksi Suomelle.
Moskovan-lähettiläänä 1930-39 toiminut Aarno A.S. Yrjö-Koskinen
taas varoitteli hallitustaan ja neuvoi lieventämään Suomen ja
Neuvostoliiton epäluottamusta. Hän ymmärsi venäläisten vakavan
huolen maansa turvallisuudesta ja arveli, ettei heillä ollut
välttämättä pahoja aikeita Suomea kohtaan.
Keijo Korhonen epäilee
kuitenkin, että ”hallitus ei parhaallakaan ponnistelulla olisi
kyennyt sanottavasti muuttamaan Suomen kuvaa Neuvostoliitossa”.
Bolsevikkien rasitteena oli oppi, jonka mukaan jokainen
”kapitalistinen” eli markkinatalouden kannalla oleva maa oli
ilman muuta vihamielinen Neuvostoliitolle. Jos maa oli sinänsä
vaaraton, se oli kumminkin valmi avustamaan mitä tahansa suurvaltaa
sen hyökätessä Venäjälle. Voi tietysti kysyä, oliko aatteilla
vaikutusta Stalin kaltaiseen ihmiseen, mutta doktriini kaikkien
kapitalistien vihamielisyydestä lienee ollut hänellekin täyttä
totta. Sitä paitsi yksinvaltiaskaan ei ehdi itse ajatella kaikkea,
joten myös hänen apulaistensa näkemyksillä voi olla vaikutusta.
Kommunistinen oppi saattoi
vaikuttaa Suomesta muodostuneeseen kuvaan sitä enemmän,kun
Neuvostoliiton ulkoasiainhallinnolla ei ollut aikaa syventyä maamme
poliittisiin oloihin ja sen tiedot perustuivat suureksi osaksi
suomalaisten kommunistien väitteisiin. Neuvostolehdistö tarttui
mielellään myös Suomen oikeistoradikaalien puheisiin ja
kirjoituksiin, joista oli saatavissa Porvoon mitalla venäläisvihasta
todistavaa aineistoa. Epäillessään, että Suomella olisi
vispilänkauppoja nimenomaan Saksan kanssa, Neuvostoliitossa
vedottiin kuiten Suur-Suomesta haaveileviin ylioppilaisiin.
Suomessa oli myös
maltillisempia oikeistolaisia, jotka perinteinen saksalaisen
kulttuurin ihailu sokaisi siinä määrin, että he eivät älynneet
Hitlerin ja muiden natsijohtajien olevan kansalliskiihkoisia
barbaareja. Näihin hyväuskoisiin kuului merkittäviä
kulttuurihenkiläitäkin kuten Maila Talvio ja V.A. Koskenniemi.
Heidänkin sympatiansan Saksaa kohtaan pantiin Moskovassa tarkoin
merkille ja ehkä siekin, että Suomen oikeistopiireissä luettiin
yleisesti Hitlerin ansioksi kommunismin hävittäminen Saksasta. Sitä
ei Kremlissä niinkään huomattu, että sosiaalidemokraatit
vihasivat natseja ja keskustan porvarilliset puolueet suhtautuivat
näihin vieroksuvasti. Tuloksena oli virheellinen kokonaiskuva
suomalaisten ulkopoliittisesta asenteesta.
Lähdeaineisto Pentti
Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti