Kansainvälisen tilanteen
kiristyminen sai Suomen irrottautumaan Kansainliiton
turvallisuusjärjestelmästä ja lähestymään Ruotsia. Kuvassa
Richard Sandler, Väinö Tanner, A.K. Cajander, Per Albin Hansson ja
Eljas Erkko.
Suurpoliittinen tilanne
kärjistyrttyä 1930-luvulla Euroopan valtiot alkoivat nopeasti
varustautua pahimman varalle. Myös Suomessa mielialat
maanpuolustusta kohtaan muuttuivat aikaisempaa myönteisemmiksi.
Punamultahallituksen
ohjelmassa Suomen puolustusvalmiuden lisääminen oli tärkellä
sijalla. Maalaisliitto oli jo syksyllä 1935 hyväksynyt
puolustusmäärärahojen lisäämisen, ja Kansainliiton
turvallisuusjärjestelmän romahtaminen sai sosiaalidemokraatit
tinkimään turvallisuuspoliittisesta linjastaan, joka oli korostanut
hyvin hoidetun ulkopolitiikan, kansainvälisen aseistariisuunan ja
kanalaisten elintason kohottamisen merkitystä.
Hallitus asetti
toukokuussa 1937 komitean valmistelemaan uutta hankintaohjelmaa.
Seuraavana talvena valmistuneen ohjelman mukaan perushankintoihin oli
käytettävä vuosina 1938-1943 noin 2,9 miljardia markkaa. SDP vaati
ensin 500 miljoonan markan supistuksia ohjelmaan, mutta Anschlussin
jälkeen se tyytyi 200 miljoonan markan supistuksiin ja ohjelman
toteuttusaikataulun pidentämiseen vuodella. Eduskunta hyväksyi
ohjelman toukokuussa 1938 lähes yksimielisesti.
Puolustusmäärärahojen
lisääminen sai jatkoa vuoden 1939 alkupuolella, jolloin eduskunta
hyväksyi 350 miljoonan markan lainan perushankintoja varten ja
myönsi lisäksi 400 miljoonaa markkaa Ahvenanmaan varustamiseen ja
miehittämiseen. Kaiken kaikkiaan puolustusmäärärahoja lisättiin
niin voimakkaasti, että ne käsittivät vuonna 1939 jo puolet
valtion menoista.
Määrärahapäätösten
jälkeen Suomella oli taloudellisesti melko hyvät edellytykset
varustautua. Asehankinnat olisivat kuitenkin vaatineet enemmän aikaa
kuin mitä vuonna 1939 oli käytettävissä. Suomen varustautuminen
oli vasta alkamassa, kun muualla aseita jo ryhdyttiin käyttämään.
Suomen varustautumisen
puutteellisuuteen oli selvät syyt. Itsenäisyyden kahden ensimmäisen
vuosikymmenen aikana luotiin koko suomalaisen yhteiskunnan perusta,
joten maanpuolustus joutui kilpailemaan vähistä määrätahoista
monen muun tärkeän asian kanssa. Rauhan vuosina tuntui
järkevämmältä sijoittaa kansallisen elintason ja sosiaalisen
hyvinvoinnin parantamiseen kuin tykkeihin ja tankkeihin.
Kaikki puutteet
maanpuolustuksen materiaalisessa tilassa eivät johtuneet
poliitikoista, vaan myös puolustusvoimain johto syyllistyi
viivyttelyyn ja virheratkaisuihin mm. eri asetyypeistä päätettäessä.
Suomi-konepistooliin ei uskottu, ja jalkaväen tarkastajana toiminut
Erik Heinrcihs viivytti omapäisesti panssaritorjunta-aseen
saattamista tuotantoon vielä kohtalon vuonna 1939.
Elintason nousun mukanaan
tuoma maanpuolustustahdon kasvu korvasi monin verroin varustautumisen
puutteet. Mannerheim oli jo 1930-luvun alussa painottanut, että
väestön jakaminen punaisiin ja valkoisiin oli lopetettava, sillä
Suomen puolustamisen ehdoton edellytys oli koko kansan tahto
puolustaa maataan. Vuosikymmenen lopulla toive oli täyttynyt,
sosiaaliministeri K-A Fagerholm korjoitti syksyllä 1939 kansan
maanpuolustustahdosta: ”Tämä yksimielisyys on hyvältä osaltaan
luotu täällä tapahtuneen sosiaaliden edistyksen ansiota –
työläisetkin ovat syvästi tietoisia, että heillä on paljon
puolustettavaa.”
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti