Varustautuminen alkaa

Kansainvälisen tilanteen kiristyminen sai Suomen irrottautumaan Kansainliiton turvallisuusjärjestelmästä ja lähestymään Ruotsia. Kuvassa Richard Sandler, Väinö Tanner, A.K. Cajander, Per Albin Hansson ja Eljas Erkko.

Suurpoliittinen tilanne kärjistyrttyä 1930-luvulla Euroopan valtiot alkoivat nopeasti varustautua pahimman varalle. Myös Suomessa mielialat maanpuolustusta kohtaan muuttuivat aikaisempaa myönteisemmiksi.

Punamultahallituksen ohjelmassa Suomen puolustusvalmiuden lisääminen oli tärkellä sijalla. Maalaisliitto oli jo syksyllä 1935 hyväksynyt puolustusmäärärahojen lisäämisen, ja Kansainliiton turvallisuusjärjestelmän romahtaminen sai sosiaalidemokraatit tinkimään turvallisuuspoliittisesta linjastaan, joka oli korostanut hyvin hoidetun ulkopolitiikan, kansainvälisen aseistariisuunan ja kanalaisten elintason kohottamisen merkitystä.

Hallitus asetti toukokuussa 1937 komitean valmistelemaan uutta hankintaohjelmaa. Seuraavana talvena valmistuneen ohjelman mukaan perushankintoihin oli käytettävä vuosina 1938-1943 noin 2,9 miljardia markkaa. SDP vaati ensin 500 miljoonan markan supistuksia ohjelmaan, mutta Anschlussin jälkeen se tyytyi 200 miljoonan markan supistuksiin ja ohjelman toteuttusaikataulun pidentämiseen vuodella. Eduskunta hyväksyi ohjelman toukokuussa 1938 lähes yksimielisesti.

Puolustusmäärärahojen lisääminen sai jatkoa vuoden 1939 alkupuolella, jolloin eduskunta hyväksyi 350 miljoonan markan lainan perushankintoja varten ja myönsi lisäksi 400 miljoonaa markkaa Ahvenanmaan varustamiseen ja miehittämiseen. Kaiken kaikkiaan puolustusmäärärahoja lisättiin niin voimakkaasti, että ne käsittivät vuonna 1939 jo puolet valtion menoista.

Määrärahapäätösten jälkeen Suomella oli taloudellisesti melko hyvät edellytykset varustautua. Asehankinnat olisivat kuitenkin vaatineet enemmän aikaa kuin mitä vuonna 1939 oli käytettävissä. Suomen varustautuminen oli vasta alkamassa, kun muualla aseita jo ryhdyttiin käyttämään.

Suomen varustautumisen puutteellisuuteen oli selvät syyt. Itsenäisyyden kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana luotiin koko suomalaisen yhteiskunnan perusta, joten maanpuolustus joutui kilpailemaan vähistä määrätahoista monen muun tärkeän asian kanssa. Rauhan vuosina tuntui järkevämmältä sijoittaa kansallisen elintason ja sosiaalisen hyvinvoinnin parantamiseen kuin tykkeihin ja tankkeihin.

Kaikki puutteet maanpuolustuksen materiaalisessa tilassa eivät johtuneet poliitikoista, vaan myös puolustusvoimain johto syyllistyi viivyttelyyn ja virheratkaisuihin mm. eri asetyypeistä päätettäessä. Suomi-konepistooliin ei uskottu, ja jalkaväen tarkastajana toiminut Erik Heinrcihs viivytti omapäisesti panssaritorjunta-aseen saattamista tuotantoon vielä kohtalon vuonna 1939.

Elintason nousun mukanaan tuoma maanpuolustustahdon kasvu korvasi monin verroin varustautumisen puutteet. Mannerheim oli jo 1930-luvun alussa painottanut, että väestön jakaminen punaisiin ja valkoisiin oli lopetettava, sillä Suomen puolustamisen ehdoton edellytys oli koko kansan tahto puolustaa maataan. Vuosikymmenen lopulla toive oli täyttynyt, sosiaaliministeri K-A Fagerholm korjoitti syksyllä 1939 kansan maanpuolustustahdosta: ”Tämä yksimielisyys on hyvältä osaltaan luotu täällä tapahtuneen sosiaaliden edistyksen ansiota – työläisetkin ovat syvästi tietoisia, että heillä on paljon puolustettavaa.”

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X