Poliitikkojen kitsaus puolustusvoimien harmina

Aluejärjestelmän toteutuessa nähtiin havainnollisesti puolustusvalmiuden puutteet. Määrärahojen niukkuuden takia oli noin 100 000 palveluskelpoista miestä jätetty kouluttamatta, aseistus oli kaikin puolin heikko, erikoisesti tykistöä oli vähän ja sekin vanhentunutta, tykinammusten tuotanto täysin riittämätön, ajanmukaisia taistelentokoneita yhä hyvin niukasti. Puolustuslaitoksen määrärahoja lisättiin jonkin verran Kivimäen hallituksen aikana 1934-35 ja edelleen A.K.Cajanderin hallituksen toimesta vuodesta 1937 lähtien. Eduskunta heräsi kuitenkin todellisuuteen varsinaisesti vasta Euroopan ollessa lähes ilmitulessa, ja silloin perushankintojen lisääminen alkoi olla myöhäistä. Kun 1930-luvun Suomea on sanottu militaristiseksi maaksi, kyseessä on ollut paha asiantuntemattomuus tai kylmäverinen valehtelu.

Eheytynyt kansakunta, joka alkoi olla henkisesti valmis puolustamaan itsenäisyyttään, oli todellisuudessa vaikka ajanmukaisia varusteita. Virhe ei ollut niinkään Cajanderin hallituksen kuin kaikkien varhaisempien. A.K. Cajander tuli kuitenkin ilmaisseeksi elokuussa 1939 varomattomasti ilonsa siitä että Suomi ei ollut hankkinut nopeasti vanhenevaa sotamateriaalia vaan raha oli käytetty paremmin. Sotilaat kysyivät, eikö olisi ollut viisaampaa hankkia edes sellaisia aseita kuin oli saatavissa, ja sodan aikana he kysyivät sitä vielä monesti. Pääministerin lausunnon takia myös talvisodan rintamalla yleinen siviiliasu, jossa sotilaallisuutta edustivat armeijan vyö ja lakkiin kiinnitetty kokardi, sai pilkkanimen ”malli Cajander”.

Vastuussa puolustuslaitoksen heikkoudesta olivat ennen kaikkea suurimmat puolueet SDP ja maalaisliitto. Maalaisliitossa oli 1930-luvullakin jäljellä perinteistä kitsautta, joka oli aikoinaan hidastanut kansakoulujen ja köyhäinhoidon kehittämistä; verojen nousua pelättiin enemmän kuin heikkoa puolustusvalmiutta. Talonpoikia vaivati myös liiallinen luottamus suojeluskuntien taistelukykyyn ja tietty epäsuopeus armeijan kantahenkilökutaa kohtaan. Aktiiviupseerit samaistettiin helposti entisajana kopeisiin virkamiehinn, ja monen everstin ruotsalainen nimikin tmpäisi aitosuomalaista isäntämiestä.

SDP suhtautui vastahakoisesti puolustusvoimiin 1920-luvulla. Vähitellen puolue tarkisti kantaansa, mutta talvisotaan asti Väinö Tanner oli penseä lisäämään puolustusmäärärahoja. Hän puolustautui sittemin: ” on tietysti helppo sanoa, että olisi täytynyt ottaa huomioon sodan tulo määrärahoista päätettäessä, mutta eihän kukaan voinut tietää varmasti, että sota oli tulossa”. Koska jokainen ymmärtää, että puolustusvalmiutta on myöhäistä parantaa sodan ollessa jo varma, Tannerin lausunto näyttää siltä osin kovin ontolta.

Tannerin toinen perustelu olil että työlaisten elinehtojen parannuttua ”heillä oli todella jotkain puolustettavaa, kansa kävi taisteluun yhtenäisenä. Sekä suurisuuntaiseen varustautumiseen että elintason kohottamiseen ei taas olisi riittänyt varoja.” Tanner viitannee elintason kohoamiseen ja tehokkaaseen sosiaalipolitiikkaan, jotka voimakas varustautuminen olisi hänen mielestään vaarantanut. Valtionvelan pienuus olisi kuitenkin sallinut ottaa suuriakin lainoja ja kohentaa puolustusvalmiutta alentamataa työväen elintasoa, mutta Mannerheimin ehdotettua tätä keväällä 1939 valtionvarainministeri Tanner torjui ajatuksen jyrkästi.

Tannerinlla oli tilaisuus puolustella politiikkaansa jälkeen päin, koska Suomi oli pysynyt puolustusmäärärahojen vähyydestä huolimatta itsenäisenä, mutta entä jos huonosti varustettu armeija olisi murtunut jo talvisodan alussa? Se olisi ollut täysin mahdollista. Kysymys ei ollutkaan valtion budjetista vaan SDP:n yhtenäisyyden varjelemisesta.

Cajanderin hallituksen ministerinä Väinö Tanner lienee pelännyt, että jos SDP suostuisi puolustusmenojen jyrkkään lisäämiseen, puolueen vasemmisto-opposition kannatus kasvaisi kohtalokkaasti. SDP:n ohjelma oli muotoiltu vielä 1930 antimilitaristiseksi, ja puoluetta äänestivät sittemin myös monet entiset kommunistien kannattajat. Epäilemättä SDP:n joutuminen pahoihin sisäsiin ristiriitoihin olisi rasittanut henkistä puolustusvalmiutta, ja jos Tannerin kitsauden todellisena motiivina oli tämän kehityksen välttäminen, hänen menettelyään voitaneen jossain määrin ymmärtää. Toiveajattelua siihen kuitenkin aivan ilmeisesti sisältyy, eikä Tanner ollut sen ainoa edustaja.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1