Aluejärjestelmän
toteutuessa nähtiin havainnollisesti puolustusvalmiuden puutteet.
Määrärahojen niukkuuden takia oli noin 100 000 palveluskelpoista
miestä jätetty kouluttamatta, aseistus oli kaikin puolin heikko,
erikoisesti tykistöä oli vähän ja sekin vanhentunutta,
tykinammusten tuotanto täysin riittämätön, ajanmukaisia
taistelentokoneita yhä hyvin niukasti. Puolustuslaitoksen
määrärahoja lisättiin jonkin verran Kivimäen hallituksen aikana
1934-35 ja edelleen A.K.Cajanderin hallituksen toimesta vuodesta 1937
lähtien. Eduskunta heräsi kuitenkin todellisuuteen varsinaisesti
vasta Euroopan ollessa lähes ilmitulessa, ja silloin
perushankintojen lisääminen alkoi olla myöhäistä. Kun 1930-luvun
Suomea on sanottu militaristiseksi maaksi, kyseessä on ollut paha
asiantuntemattomuus tai kylmäverinen valehtelu.
Eheytynyt kansakunta, joka
alkoi olla henkisesti valmis puolustamaan itsenäisyyttään, oli
todellisuudessa vaikka ajanmukaisia varusteita. Virhe ei ollut
niinkään Cajanderin hallituksen kuin kaikkien varhaisempien. A.K.
Cajander tuli kuitenkin ilmaisseeksi elokuussa 1939 varomattomasti
ilonsa siitä että Suomi ei ollut hankkinut nopeasti vanhenevaa
sotamateriaalia vaan raha oli käytetty paremmin. Sotilaat kysyivät,
eikö olisi ollut viisaampaa hankkia edes sellaisia aseita kuin oli
saatavissa, ja sodan aikana he kysyivät sitä vielä monesti.
Pääministerin lausunnon takia myös talvisodan rintamalla yleinen
siviiliasu, jossa sotilaallisuutta edustivat armeijan vyö ja lakkiin
kiinnitetty kokardi, sai pilkkanimen ”malli Cajander”.
Vastuussa
puolustuslaitoksen heikkoudesta olivat ennen kaikkea suurimmat
puolueet SDP ja maalaisliitto. Maalaisliitossa oli 1930-luvullakin
jäljellä perinteistä kitsautta, joka oli aikoinaan hidastanut
kansakoulujen ja köyhäinhoidon kehittämistä; verojen nousua
pelättiin enemmän kuin heikkoa puolustusvalmiutta. Talonpoikia
vaivati myös liiallinen luottamus suojeluskuntien taistelukykyyn ja
tietty epäsuopeus armeijan kantahenkilökutaa kohtaan.
Aktiiviupseerit samaistettiin helposti entisajana kopeisiin
virkamiehinn, ja monen everstin ruotsalainen nimikin tmpäisi
aitosuomalaista isäntämiestä.
SDP suhtautui
vastahakoisesti puolustusvoimiin 1920-luvulla. Vähitellen puolue
tarkisti kantaansa, mutta talvisotaan asti Väinö Tanner oli penseä
lisäämään puolustusmäärärahoja. Hän puolustautui sittemin: ”
on tietysti helppo sanoa, että olisi täytynyt ottaa huomioon sodan
tulo määrärahoista päätettäessä, mutta eihän kukaan voinut
tietää varmasti, että sota oli tulossa”. Koska jokainen
ymmärtää, että puolustusvalmiutta on myöhäistä parantaa sodan
ollessa jo varma, Tannerin lausunto näyttää siltä osin kovin
ontolta.
Tannerin toinen perustelu
olil että työlaisten elinehtojen parannuttua ”heillä oli todella
jotkain puolustettavaa, kansa kävi taisteluun yhtenäisenä. Sekä
suurisuuntaiseen varustautumiseen että elintason kohottamiseen ei
taas olisi riittänyt varoja.” Tanner viitannee elintason
kohoamiseen ja tehokkaaseen sosiaalipolitiikkaan, jotka voimakas
varustautuminen olisi hänen mielestään vaarantanut. Valtionvelan
pienuus olisi kuitenkin sallinut ottaa suuriakin lainoja ja kohentaa
puolustusvalmiutta alentamataa työväen elintasoa, mutta
Mannerheimin ehdotettua tätä keväällä 1939
valtionvarainministeri Tanner torjui ajatuksen jyrkästi.
Tannerinlla oli tilaisuus
puolustella politiikkaansa jälkeen päin, koska Suomi oli pysynyt
puolustusmäärärahojen vähyydestä huolimatta itsenäisenä, mutta
entä jos huonosti varustettu armeija olisi murtunut jo talvisodan
alussa? Se olisi ollut täysin mahdollista. Kysymys ei ollutkaan
valtion budjetista vaan SDP:n yhtenäisyyden varjelemisesta.
Cajanderin hallituksen
ministerinä Väinö Tanner lienee pelännyt, että jos SDP suostuisi
puolustusmenojen jyrkkään lisäämiseen, puolueen
vasemmisto-opposition kannatus kasvaisi kohtalokkaasti. SDP:n ohjelma
oli muotoiltu vielä 1930 antimilitaristiseksi, ja puoluetta
äänestivät sittemin myös monet entiset kommunistien kannattajat.
Epäilemättä SDP:n joutuminen pahoihin sisäsiin ristiriitoihin
olisi rasittanut henkistä puolustusvalmiutta, ja jos Tannerin
kitsauden todellisena motiivina oli tämän kehityksen välttäminen,
hänen menettelyään voitaneen jossain määrin ymmärtää.
Toiveajattelua siihen kuitenkin aivan ilmeisesti sisältyy, eikä
Tanner ollut sen ainoa edustaja.
Lähdeaineisto Pentti
Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti