Sotilastiedustelun vaikeat vuodet 1938-1939

1930-luvulla Suomen suhteet muihin Pohjoismaihin kehittyivät myönteisesti. Toukokuun lopulla 1938 Pohjoismaiden ulkoministerit allekirjoittivat yhteisen puolueettomuusjulistuksen. Suomi ja Ruotsi valmistelivat konkreettista sotilaallist yhteistyötä yhteisen Ahvenanmaan puolustuksen aikaansaamiseksi. Molemmat maat pelkäsivät joko Neuvostoliiton tai Saksan miehittävän demilitarisoidun saariryhmän, mikäli sota leviäisi Itämerelle. Ahvenanmaan menettäminen olisi vaikeuttanut molempien valtioiden turvallisuuspoliittista asemaa.

Keväällä ja kesällä 1938 Neuvostoliitto esitti Suomelle Boris Jartsevin välityksellä huolensa Saksan voimistumisesta ja epäili Skasan suunnittelevan hyökkäystä Neuvostoliittoon Suomen alueen kautta. Neuvostoliitto toivoi Suomelta takuita siitä, että Suomi vastustaisi Saksan maihinnousua, se se halusi varmistaa Leningradin turvallisuuden. Se oli Neuvostoliiton toiseksi suurin kaupunki ja merkittävä aseteollisuuden keskus. Suomalaiset torjuivat ehdotukset. Neuvostoliittolaiset palasivat aiheeseen uudelleen keväällä 1939. Saman vuoden kesäkuussa Ruotsi ilmoitti luopuvana Ahvenanmaan yhteisistä puolustusaikeista Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi. Neuvostoliitto vastusti hanketta, koska sen toiveita ei otettu huomioon – maa olisi esimerkiksi halunnut seurata linnotustöiden edistymistä.

Saksan ja Japanin sotilaallinen nousu 1930-luvun alussa, Suomen skandinaavinen suuntaus sekä Suomen läheiset suhteet Iso-Britanniaan ja Saksaan epäilyttivät Neuvostolittoa. Se pelkäsi, että Suomesta tulisi tukialue maahan kohdistuvalle hyökkäykselle.

Elokuun 23 päivänä 1939 Neuvostoliitto ja Saksa solmivat yllättäen Molotov-Ribbnetrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa aluksi Viro ja Latvia sekä myöhemmin myös Liettua ja Suomi kuuluivat Neuvostoliiton etupiiriin. 1.9. Saksa hyökkäsi sopimuksen mukaisesti Puolaan ja 3.9. Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Saksalle. Suomi ja muut Pohjoismaat julistautuivt puolueettomiki, ja Suomi lisäsi sotilaallista valmiuttaan.

Syys-lokakuussa Neuvostoliitto painosti Baltian maita luovuttamaan sille tukikohtia alueiltaan ja solmimaan avunantosopimuksen. Suomi sai kutsun vastaaviin neuvotteluihin Moskovaan 5.10. Suomi reagoi heti ja asetti 6.10. lähes koko rauhanajan armeijansa suojajoukkokokoonpanoon Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle. Liikekannallepanon ensimmäinen vaihe käynnistyi lokakuun 10. päivänä, kun niin sanotut ylimääräiset harjoitukset alkoivat Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa ei löydetty kompromissia. Suomen oli erityisen vaikea suostua neuvostoliittolaisten vaatimuksiin Hangon alueen vuokraamisesta ja aluvaihdoista Karjalan kannaksella Leningradin turvaamiseksi. Suomalaiset olivat valmiita vain vähäisiin valtioalueen luovutuksiin tai vaihtoihin, mikä ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa. Neuvottelut katkesivat tuloksettomina 13.11.1939. 26.11. Neuvostolitto syytti Suomea Mainilan laukauksista. 28.11. maa irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja katkaisi myöhemmin diplomaattiset suhteet Suomeen. Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan aamulla 30.11.1939 koko itärjan pituudella. Suomen turvallisuuspoliittiset linjaukset olivat koko itsenäistymisen ajan pyrkineet varmistamaan, ettei maa joutuisi koksaan yksin sotaan suurvaltaan vastaan. Politiikka kuitenkin epäonnistui.

Puolustusvoimien komento- ja koulutusasioista huolehtineet Sotaväen Esikunta ja Yleisesikunta oli vuonna 1925 yhdistetty Yleisesikunta-nimiseksi johtoesikunnaksi. Yhtenäistämisen jälkeen ylimmän sotilaallisen johdon tyänjako- ja vastuukysymykset pysyivät esillä. Eteenkin puolustusvalmiutta koskevien asioiden käsittelyssä todettiin puutteita. Taktinen auktoriteetti (Yleisesikunta) ei voinut yksin ratkaista asioita, koska ne päätettiin viime kädessä määrärahojen osalta puolustusministeriössä. Niinpä samoja asioita jouduttiin valmistelemaan kahdessa eri virastossa. Puolustusministeriö esitti ratkaisuki Yleisesikunnnan ja koko korkeimman sotilasjohdon liittämistä puolustusministeriöön. Yleisesikunta ja komentoviranomaiset esittivät puolestan Yleisesikunnan päällikön toimivaltaa laajennettavaksi.

Järjestelystä ei päästy yhteisymmärrykseen. Komentoviranomaiset olivat haluttomia parlamentaariseen valvontaan eivät luottaneet siviiliviranomaiseksi miellettyyn puolustusministeriöön. Eduskunnan ja hallituksen katsottiin heikentäneen puolustuslaitosta, mikä uhkasi saavutettua itsenäisyyttä. Sotilaspiireissä demokratiaa ja parlamentarismia pidettiin huonona vaihtoehtona.

Puolustusministeriön näkökulmasta parlamentaarinen valvonta ja mahdollisimman kiinteä sitoutuminen valtiovaltaan tarjosivat parhaat mahdollisuudet saada budjettivaroja puolustuslaitoksen suuriin hankintamenoihin. Tämän edellytyksenä maanpuolustukseen käytetyt varat tuli saada demokraattiseen valvontaan. Sotilasjohto haluttiin tiiviiseen yhteistyähän poliitikkojen kanssa. Valtio- ja sotilasjohdon haluttiin sitoutuvan toisiinsa, sillä sen katsottiin vähentävän epäselvyyksiä.

Yhdistämistä pohdittiin jälleen vuonna 1937, ja tuolloin asiassa päästiin kompromissiin. Yleisesikunnanpääosat siirrettiin puolustusministeriöön, missä Sotaväen päällikön alaiset sotilasammattimiehet syrjäyttivät vastuutehtävissä ministeriön osastopäälliköt. Puolustusneuvoston puheenjohtaja, sotamarsalkka Mannerheim, halusi kuitenkin säilyttä oman puolustusministeriöön kuulumattoman esikunnan. Esikunnaksi tuli kaksiosastoinen Yleisesikunta.

Vuoden 1938 alusta Yleisesikunnan kokoonpano, vahvuus, tehtävät ja asema muuttuivat merkittävästi puolustusvoimien ylimmän johdon uudelleenorganisoinnin yhteydessä. Yleisesikunnan päällikön alaisuudessa toimineeseen Yleisesikuntaan jäi kaksi osastoa: Operatiivinen osasto ja Ulkomaanosasto.

Yleisesikunta toimi puolustusneuvoston puheenjohtajan, sodanajan ylipäällikön, esikuntanta. Se valmisteli maan puolustussuunnitelmia ja keräsi niitä varten tietoja vieraiden maiden armeijoista. Yksikän vastuulle jäivät yleisesikuntien ydintehtävät. Yleisesikunta ja siihen kuuluvat virat määrättiin yhdistettäväksi puolustusministeriöön. Järjestelyn piti olla Mannerheimiin liittyvä tilapäisratkaisu, ja häänen väistyessään johtotehtävistä Yleisesikunta li tarkoitus liittää puolustusministeriöön. Sotahallintoa ei siis tuolloin täysin keskitetty, eikä keskittämistä viety loppuun koskaan myöhemminkään.

Lähdeaineisto Eero Ekivengren – Einar P Laidinen Vakoilua itärajan takana ISBN 978-952-492-660-7