Petsamo

Ulkoministeriön hallinnollisen osaston päällikkö K.N. Rantakari sai kutsun Hitlerin 50-vuotispäiville 20.4.1939. Hän oli ollut Suomen valtion edustajana Petsamossa toimivassa Suomen Kalastus Oy Petsamossa, jonka kalajauhetuotannon johtajaksi tuli 1934 kenraali Wallenius ja jonka lakimiehenä toimi T.M. Kivimäki ja jonka johtokuntaan kuului eversti Paavo Talvela. Yhtiön toimitusjohtaja oli Englannin konsuli ja jääkärimajuri Ragnar Nordström. Rantakari ja Talvela olivat vapaamuurareita. Keväällä 1937 saksalainen kalastusyhtiö halusi ostaa tai vuokrata yhtiön kalanjalostustehtaan.

The International Nickel Company of Canda, jolla oli 90 % maailman nikkelituotannosta hallussaan, oli englantilaisen tytäryhtiönsä The Mond Nickel Companyn kautta hankkinut Suomen valtiolta toimiluvan Petsamon Kolosjoen nikkeliesiintymään 40 vuodeksi. Sopimus tehtiin 1934. Vuonna 1937 Petsamon Nikkeli Oy, suomalainen yhtiö, jonka osakkeista oli Mondilla 247, toimitusjohtaja J.O.Söderhjelmillä ja kahdella muulla yksityishenkilöllä kullakin yksi, aloitti työt Petsamossa. Saksan laivaston oli edellisenä vuonna vaatinut valtionsa johdolta laivastotukikohdan hankkimista Petsamosta ja kalajauhotehtaan ostaminen tai vuokraaminen oli yritys hankkia alue ja satamalaituri sitä varten. Mond-yhtiö hermostui tästä ja otti yhteyden Englannin ulkoministeriöön ja Suomen Lontoon lähettilääseen. Jälkimmäiselle se sanoi suoraan, ettäs se luopuisi sulaton rakentamisesta ja muista hankkeista Petsamossa, jos Suomi sallisi sen kehittyä sotilaspoliittiseksi kriisipesäkkeeks. Virallinen Suomi käski lähettilään vakuuttaa, ettei se päästä saksalaisia Petsamoon. Suomen kannan esitti K.N. Rantakari, joka sanoi, että saksalaisten intressi oli vain taloudellinen. ”Tietenkään en minä, yhtä vähän kuin muutkaan, voi mennä takuuseen, että saksalaisilla nytkin on syvemmällä mielessään”. Rantakari täydensi lausettaan. Hän oli Ulkoministeriön hallinnollisen osaston päällikkönä 1936-1939 ja hänen tehtävänsä oli nimenomaan valvoa Suomen Kalastus Oy Petsamon toimia ja sen merkillistä nationalistista ja suursuomalaista ja sakasalaismielistä johtoa. Hän näyttää täyttäneen tämän tehtävänä kunniallisesti, ollen lojaali myös ”punamultahallitukselle”, vaikka päinvastaisia väitteitä on 60 vuotta myöhemmin esitetty.

Elokuussa 1937 ärähti Pravda: ”Suomi on kalastusoikeuksien varjolla myäntänyt Saksalle sotilaallisia tukikohtia Petsamon alueella.”

Syyskuussa 1938 kävi OKW:n eli Saksan armeijan ylijohdon puolustustalousesikunnan mies Suomessa tutkimassa, mitä mahdollisuuksia on hankkia täältä aseteollisuuden tarvitsemien metallien raaka-aineita eli malmeja. Hän totesi maan suuntautuneen Skandinaviaan, mutta uskoi, että sen politiikka oli mahdollista muuttaa Saksaa suosivaksi. Ehkä Rantakarin kutsu Hitlerin syntymäpäiville huhtikuussa 1939 pyrki sekin tähän. Rantakaria pidettiin avainhenkilänä sekä Neuvostoliitossa että Saksassa. Suomessa häntä ei juuri tunnettu. Ei tunneta vieläkään.

Nikkelistä oli tullut hyvin tärkeä aseteollisuudelle. Se lisäsi teräksen lujuutta ja lämmän- ja kosteuden sietokykyä. Nikkeliteräksestä tehtiin aseita ja ammuksia ja teräslevyjä ja moottorien osia. Hitler alkoi nopeasti luoda Saksalle tehokasta sotakoneistoa ja sen nikkeliomavaraisuus oli vain 5 %. Kanadalainen Inco toimitti nikkeliä saksalaisille yhtiöille, mutta oli varmaa, että toimitukset lakkaisivat länsimaiden ja Saksan välisen sodan syttyess. Neuvostoliittokin joutui tuomaan nikkeliä muualta. Ei sekään kyennyt sitä Saksalle toimittamaan, jos halusikaan. Tosin se oli vielä maan uumenissa ja varsinainen kaivostoiminta voisi alkaa vasta kahden vuoden kuluttua. Siitä huolimatta sekä Neuvostoliitto että Saksa alkoivat jo hamuilla sitä.

Kun suomalaiset menivät syyskuun lopussa 1939 Saksaan neuvottelemaan aseostoista, saksalaiset vaativat Suomea lisäämään kupari- ja nikkelitoimituksia. Suomella oli yksi Euroopan suurimmista kuparikaivoksistakin, mimittäin Outokumpu. Suomen valtio oli 1924 ostantu siitä pois viipurilaisen Hackmanin ja luonut siitä suuren valtionyrityksen. Suomalaisten omistuksessa oli pieni Nivalan nikkelikaivos ja he lupasivat saksalaisille puolet sen tuotannosta. Ulkoministeri Erkko antoi Suomen neuvottelijoille kehotuksen suostua saksalaisten pyyntöön, muttaa samana päivänä Hitler keskeytti neuvottelut toistaiseksi. Tuona samana päivänä aloitettiin Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut Moskovassa. Hitler ehdottoman lojaaliksi Neuvostoliittoa kohtaan ja ihan joka asiassa. Mahtavan saksalaisyhtiön I.G.Farbeninsturie Aktiegeschelshaftin eli IGF:n johtaja tuli siitä huolimatta Suomeen lokakuussa 1939. Palattuaan kotiin hän kirjoitti valtakunnna talousministeriölle, että Petsamon nikkeli tulli olemaan Saksalle hyvin tärkeä. Vaikka aseidenostoneuvottelut olivat Saksassa keskeytyneet, Outokummun toimitusjohtaja Eero Mäkinen matkusti 12.11.1939 Berliiniin neuvottelemaan kupari- ja nikkelitoimituksista. Saksalaiset alkoivat puhumaan Petsamon nikkelistä. Mäkinen sanoi, ettei hänellä ollut mitään valtuuksia ja syitä puhua siitä, Nivalan nikkelistä kyllä. IGF väitti somineensa kandalaisten kanssa ennen sotaa sopimuksen siitä, että Petsamon nikkelimalmia saatiin kuljettaa Saksaan jalostettavaksi. Ei kai enää sodan sytyttyä. Saksalaiset hämäsivät. Saksalaiset toivoivat, että Suomi kaivosalueen omistajana ottaisi haltuunsa tekeillä olevan kaivoksen ja rakentaisi sen valmiiksi ja myisi tuotannon Saksalle tai antaisi saksalaisten itse sen tehdä. He tarjoutuivat lähettämään Petsamoon omia geologejaan ja insinöörejään jo nyt tekemään tarpeellisia tutkimuksia ja arviointeja ja suunnitelmia.

Vuorineuvos Mäkisen raportissa kerrotaan myös, että Saksa oli varsin pitkälle neuvotellut Neuvostoliiton kanssa nikkeliesiintymien käytöstä. Koska Neuvostoliittokin oli riippuvainen nikkelin tuotannosta, Mäkinen päätteli tästä, nuo kaksi suurvaltaa neuvottelivat siitä, millä tavalla ne yhdessä hyödyntäisivät Petsamon esiintymää. Helsingissä alettiin pelätä, että niiden salaisessa sopimuksessa oli sovittu Petsamon kohtalosta. Sen ottaisi Neuvostoliitto. Sitä pidettiin varmana tosiasiana, että se jo oli myymässä sieltä saatavaa nikkeliä Saksalle.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 961-1-14397-2