Talvisotaan johtanut kehitys

Ulkoministeri Eljas Erkko ja valtioneuvos J.K. Paasikivi lokakuussa 1939 Moskovan neuvottelujen aikana.

Leningrad oli vain iskuetäisyyden päässä Suomen rajasta, ja Neuvostoliitto oli myös oikeasti sen turvallisuudesta huolissaan sodan ja sodan uhan painostamassa Euroopassa. Se ei ollut Suomen syy, eikä Suomi voinut sille mitään. Itävallan liittäminen Saksaan maaliskuussa 1938 lisäsi Neuvostoliiton tuskaa, ja edelleen sitä lisäsi Saksan marssi ensin Sudeettialueelle, sitten koko Tsekkoslovakiaan maaliskuussa 1939. Se, että Saksa ryhtyi vaatimaan maaliskuussa 1939 Puolalta Dnzigia ja käytävää Itä-Preussiin, alkoi ahdistaa Stalinia jo toden teolla. Samalla kun Neuvostoliitto vahvisti Leningradin puolustusta, se aloitti keväällä 1938 suomalaisten poliitikkojen kanssa pitkän sarjan salaisia kahdenkeskisiä neuvotteluja saadakseen Suomelta riittävät takuut Saksan varmana pidetyn hyökkäyksen torjumiseksi. Neuvotteluja kävin Stalinin valtuuksin lähetystösihteeri Boris Jartev keväästä 1938 alkaen aj entinen Helsingin-lähettiläs Boris Stein. Näissä neuvotteluissa Neuvostoliitto tarjosi sotilaallista avunantosopimusta, aseita ja sotilaallista apua Saksan uhan torjumiseen, se halusi olla mukana Ahvenanmaan linnoittamisessa, ehdotti Suursaaren linnoittamista ja viime vaiheessa vaati sen, Seiskarin, Lavansaaren ja Tytärsaaren vuokraamista tarjoten korvausta Itä-Karjalasta. Suomalaiset ministerit torjuivat vaatimukset vedoten maansa suvereniteettiin, omaan pulustautumiseen kaikkia tunkeutujia vastaan ja puolueettomuuteen. Vaatimusten toteuttamisen pelättiin olevan ensiaskel Suomen kukistamiseen. Suomalaisia ei saanut taipumaan edes Sudeettialueen miehityksen aiheuttama syskuun 1938 kriisi, jolloin sodanuhka oli ilmeinen sekä punalaivastoa että Saksan sotalaivoja liikehti Itämerelle ja Ahvenanmaan puolesta pelättiin. Suomi pani toimeen osittaisen liikekannallepanon ja kutsui joukkoja ylimääräisiin harjoituksiin. Viime vaiheessa, maaliskuussa 1939, neuovtteluihin otettiin mukaan myös marsalkka Mannerheim, joka kannatti saarten luovuttamista, koska ne olivat Leningradin puolustamiselle tärkeät mutta Suomelle vähämerkityksiset. Hallituksen argumenteillä ei ollut vaikutusta, ja niin Neuvostoliitto ehdotuksineen tuli torjutuksi.

Käydyt neuvottelut ja niiden lopputuloksen teki lopulta merkityksettömäksi se uusi poliittinen tilanne, jonka loi Saksan ja Neuvostoliiton 23.8.1939 Moskovassa solmima hyökkäämättömyyssopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja. Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat välissään olevat reunavaltiot etupiireihinsä niin, että Suomi tuli Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan itäosan kanssa Neuvostoliiton etupiiriin. Se tarkoitti sille lupaa miehittää alueet Saksan puuttumatta asiaan. Saksa tarvitsi sopimuksen selustansa varmistamiseksi sodassa Ranskaa ja Englantia vastaan. Stalinin tarkoitus oli usuttaa nämä maat sotaan toisiaan vastaan, koska niiden kaikkien heikkous edisti Neuvostoliiton omia imperialistisia tavoitteita Euroopassa.

Puna-armeija eteni syyskuussa 1939 Puolan itäosiin. Viro, Latvia ja Lietua tunnustivat Neuvostoliiton sotilaallisen ja poliittisen ylivallan alueillaan neuvottelujen jälkeen. Stalin, joka oli jo kesällä 1939 antanut määryksen sofan valmistelemisesta Suomea vastaan sen valtaamiseksi, kutsui Suomen neuvottelijat 5.10.1939 Moskovaan. Kutsun tultua Suomessa toteutettiin liikekannallepano ylimäääristen sotaharjoitusten muodossa jo kesällä 1939 oli tehty linnoitustöitä vapaaehtoisvoimin Kannaksella ja aloitettu toimet huoltovarmuuden ylläpitämiseksi yhteiskunnassa sodan varalta. Neuvostoliitto vaati jälleen Leningradin turvallisuuden nimissä muun muassa laajaa aluetta Kannakselta ja Hangon-Lapppohjan aluetta tukikohdaksi. Neuvotteluja Moskovassa käytiin kolmeen otteeseen 12.10-13.11.1939, Suomen puolelta J.K.Paasikiven ja kahdella jälkimmäisellä kerralla myös Väinö Tannerin, Neuvostoliiton puolelta itsensä Stalinin ja uuden ulkoministeri V.M.Molotovin kesken. Hallituksen enemmistä oli peräänantamaton, kun taas Paasikivi, Mannereheim ja Tanner suosittelivat myöönytyksiä sopimukseen pääsemiseksi, sillä sodan uskottiin merkitsevän Suomen varmaa loppua. Tukholmassa pidettiin neuvottelujen aikana Pohjoismaiden valtionpäämiesten ja ulkoministerien kokous, mutta muu Pohjola ei sitoutunut sotilaalliseen apuun Suomelle. Suomi jatkoi yksin ja piti peräänatamattoman linjansa loppuun asti, neuvottelujen keskeytymiseen 13.11.1939.

Tosiasia on, että Suomella ei ollut Molotovin-Ribbentropin sopimuksen pohjalta mitään mahdollisuutta olla joutumatta Neuvostoliton ylivallan alle. Sota olisi voitu välttää vain alistumalla vaatimuksiin, mutta samalla olisi jouduttu Baltian tavoin neuvostoherruden uhan alle. Stalin oli varannut jo hyvissä ajoin sodan toiseksi vaihtoehdoksi nujertaa Suomi. Suomessa uskottiin laajasti Erkosta ja Tannerista lähtien, että Neuvostoliitto oli vian hämännyt – sehän oli uhannut sodalla neuvottelujen katkettua-, mutta Mannerehim uskoisotaan ja piti hallituksen politiikkaavastuuttomana jättäen ernpyyntösnä. Erohanke hukkui Mainilan laukauksiin 26.11.1939. Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan 30.11.1939.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397