Mannerheim ei bolsevikkia kätellyt

Huhtikuussa 1939 Neuvostoliitto huomasi, että suomalaiset olivat alkaneet kovalla kiireellä ”mielenosoituksellisesti” rakentaa linnoituslaitteita raja-alueelle Kannaksella. Akateeminen karjalaseura vetosi opiskelijoihin ja muihin nuoriin miehiin, että he menisivät auttamaan rakentajia. Moskova sai kuulla, että linnoittajat kävivät kasteella Rajajjoella ja lauloivat, että Saksa, Italia ja Japani murskaavat Neuvostoliiton, ja maalasivat linnoitusten betoniseiniin Neuvostoliiton vastaisia iskulauseita. Suomen hallitus kielsti Rajajoen kaste- ja valaseremoniat.

Vielä pahempana tulevaisuuden enteenä venäläiset pitivät sitä, että Saksan yleisesikunnan päällikkö Franz Halder kävi Kannaksella tutustumassa linnoitustöihin ja seurasi Suomen armeijan sotaharjoituksia. Mukavampaa ei ollut sekään, että Halder kävi Lapissa tutustumassa sen luontoon ja puolustajiin, tieverkkoon ja vesiväyliin. Kotimatkalle hän lähti mukanaan korkea-arvoinen suomalainen kunniamerki. Jonkilaiseksi protestiksi voi tulkita senkin, että Mannerheim poistui maasta Halderin oleskelun ajaksi. Hän matkusti Tukholmaan ja pohti siellä Paasikiven kanssa kansianvälistä ja Suomen tilannetta. He olivat niin läheisiä toisilleen, että alkoivat sinutella. Mannerheim ei ollut sinut edes kenraali Waldenin kanssa. Mannerheim vierasti siis edelleen saksalaisia ja koetti välttää heidän tapaamistaan. Hän oli tarkka julkisesta imagostaan.

Kävi Suomessa kutsuttuna myös Englannin armeijan tarkastaja kenraali Kirke, johon Mannerheimillä oli läheiset suhteet. Neuvostoliiton Suomen lähetystön virkamiehet raportoivat kotiin, että Suomen armeijan ja laivaston sotaharjoituksissa vastustajaa ei ollut sepitetty vihollinen vaan Neuvostoliitto eli puna-armeija. Ensimmäinen lähestystösihteeri oli muiden ulkomaalaisten kanssa lippulaiva Ilmarisen kannella heinäkuussa 1939, kun aluksen kapteeni kuulutti: ”Taivaanrannalle on ilmestynyt Venäjän puolelta vihollisen aluksia. Nyt Suomen ilmavoimat aloittavat taistelun niitä vastaan”.

Elokuussa 1939 Kannaksella järjestettiin Suomen historian suurimmat sotaharjoitukset. Niitä seuraamaan kutsuttiin vieraiden valtioiden Suomeen sijoitetut sotilasasiamiehet. Vain yksi ei ollut saanut kutsua, Neuvostoliiton sotilasasiamies.

Neuvostoliiton Suomen lähettiläs Derevjanski oli huhtikuussa saanut presidentin kutsun lounaalle 26.4.1939. Presidentin sairastuttua isännyyttä hoiti marsalkka Mannerheim. Hänen asemansa oli paljon vahvempi kuin se virallisesti oli. Puolustusneuvoston sihteeri eversti Airo kertoi vanhana, että heti neuvoston puheenjohtajaksi tultuaan Mannerhein alkoi käyttäytyä ja toimi kuten ylipäällikkö. Heti ensimmäisenä aamuna hän tuli pääesikuntaan ja vaati käyttöönsä tyähuoneen, mikä alkuaan nauratti mutta pian kauhistutti siellä työskenteleviä upseereita. Presidentti myönsi hänelle oikeuden antaa ohjeita puolustusvoimain komentajalle silloin, kun puolustusvalmiuden kehittäminen oli kysymyksessä. Neuvoja ne eivät tietnkään olleet vaan käskyjä.

Presidentin sijaista isäntänä toiminutta Mannerheimia keräännyttiin lounaan päätyttyä kiittämään. Sen teki kukin diplomaateista vuorollaan. Kun Derevjanski lähestyi, Mannerheim kääntyi selin eikä ollut häntä näkevinään. Hän oli päättänyt, ettei koskaan kättelisi bolsevikkia. Kai tämän tiesi Derevjanskikin eikä hän kaiketi olisi välikohtauksesta protestoinut ja raportoinut, ellei koko dipolomaatikunta olisi ollut sitä todistamassa. Derevjanskin mielestä oli välttämätöntä ilmoittaa Suomen ulkoministeriöön, ettei Neuvostoliiton edustaja osallistuisi sen järjestämiin tilaisuuksiin, jos niiden isäntänä toimisi marsalkka Mannerheim. Ehkä Mannerheimin ei tarvinnut bolsevikkia kätellä ennen kuin syksyllä 1944, kun liittotuneiden valvonta komission puheenjohtaja kenraalieversti Zdanov tuli Tamminiemeen häntä tapaamaan.

Mitä vanhemmaksi Mannerehim tuli, sitä joustavammaksi hän muuttui. Tinkimätön Venäjän suuntaan hän oli syksyn 1939 Moskovan neuvotteluihin saakka. Vielä 70-vuotispäivänäs ja seuraavana vuonna 1938 vietetyn Vapaussodan 20-vuotispäivän mahtavia sotilaallisia juhlallisuuksia hän piti voimakkaina mielenosoituksina Neuvostoliittoa ja bolsevismia vastaan, mikä oli kovastti ilahduttanut hänen mieltään. Hän oli varma sodan syttymisestä ja tiesi, että siihen täytyi olla myös henkisesti valmistautunut, sitä enemmän kuin aineelliset valmistelut oli pahasti laiminlyöty. Vihollinen oli mahdollisimman aikaisin tunnistettava. Suomen ainoa mahdollinen vihollinen oli Neuvostolitto. Se oli niin selvä tosiasia, että olisi tehnyt tisensä naurettavaksi, jos olisi sen kiistänyt.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14597-2