Ulkoministeri Eljas Erkko
ja valtioneuvos J.K. Paasikivi lokakuussa 1939 Moskovan neuvottelujen
aikana.
Leningrad oli vain
iskuetäisyyden päässä Suomen rajasta, ja Neuvostoliitto oli myös
oikeasti sen turvallisuudesta huolissaan sodan ja sodan uhan
painostamassa Euroopassa. Se ei ollut Suomen syy, eikä Suomi voinut
sille mitään. Itävallan liittäminen Saksaan maaliskuussa 1938
lisäsi Neuvostoliiton tuskaa, ja edelleen sitä lisäsi Saksan
marssi ensin Sudeettialueelle, sitten koko Tsekkoslovakiaan
maaliskuussa 1939. Se, että Saksa ryhtyi vaatimaan maaliskuussa 1939
Puolalta Dnzigia ja käytävää Itä-Preussiin, alkoi ahdistaa
Stalinia jo toden teolla. Samalla kun Neuvostoliitto vahvisti
Leningradin puolustusta, se aloitti keväällä 1938 suomalaisten
poliitikkojen kanssa pitkän sarjan salaisia kahdenkeskisiä
neuvotteluja saadakseen Suomelta riittävät takuut Saksan varmana
pidetyn hyökkäyksen torjumiseksi. Neuvotteluja kävin Stalinin
valtuuksin lähetystösihteeri Boris Jartev keväästä 1938 alkaen
aj entinen Helsingin-lähettiläs Boris Stein. Näissä
neuvotteluissa Neuvostoliitto tarjosi sotilaallista
avunantosopimusta, aseita ja sotilaallista apua Saksan uhan
torjumiseen, se halusi olla mukana Ahvenanmaan linnoittamisessa,
ehdotti Suursaaren linnoittamista ja viime vaiheessa vaati sen,
Seiskarin, Lavansaaren ja Tytärsaaren vuokraamista tarjoten
korvausta Itä-Karjalasta. Suomalaiset ministerit torjuivat
vaatimukset vedoten maansa suvereniteettiin, omaan pulustautumiseen
kaikkia tunkeutujia vastaan ja puolueettomuuteen. Vaatimusten
toteuttamisen pelättiin olevan ensiaskel Suomen kukistamiseen.
Suomalaisia ei saanut taipumaan edes Sudeettialueen miehityksen
aiheuttama syskuun 1938 kriisi, jolloin sodanuhka oli ilmeinen sekä
punalaivastoa että Saksan sotalaivoja liikehti Itämerelle ja
Ahvenanmaan puolesta pelättiin. Suomi pani toimeen osittaisen
liikekannallepanon ja kutsui joukkoja ylimääräisiin harjoituksiin.
Viime vaiheessa, maaliskuussa 1939, neuovtteluihin otettiin mukaan
myös marsalkka Mannerheim, joka kannatti saarten luovuttamista,
koska ne olivat Leningradin puolustamiselle tärkeät mutta Suomelle
vähämerkityksiset. Hallituksen argumenteillä ei ollut vaikutusta,
ja niin Neuvostoliitto ehdotuksineen tuli torjutuksi.
Käydyt neuvottelut ja
niiden lopputuloksen teki lopulta merkityksettömäksi se uusi
poliittinen tilanne, jonka loi Saksan ja Neuvostoliiton 23.8.1939
Moskovassa solmima hyökkäämättömyyssopimus ja sen salainen
lisäpöytäkirja. Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat välissään
olevat reunavaltiot etupiireihinsä niin, että Suomi tuli Viron,
Latvian, Liettuan ja Puolan itäosan kanssa Neuvostoliiton
etupiiriin. Se tarkoitti sille lupaa miehittää alueet Saksan
puuttumatta asiaan. Saksa tarvitsi sopimuksen selustansa
varmistamiseksi sodassa Ranskaa ja Englantia vastaan. Stalinin
tarkoitus oli usuttaa nämä maat sotaan toisiaan vastaan, koska
niiden kaikkien heikkous edisti Neuvostoliiton omia imperialistisia
tavoitteita Euroopassa.
Puna-armeija eteni
syyskuussa 1939 Puolan itäosiin. Viro, Latvia ja Lietua tunnustivat
Neuvostoliiton sotilaallisen ja poliittisen ylivallan alueillaan
neuvottelujen jälkeen. Stalin, joka oli jo kesällä 1939 antanut
määryksen sofan valmistelemisesta Suomea vastaan sen valtaamiseksi,
kutsui Suomen neuvottelijat 5.10.1939 Moskovaan. Kutsun tultua
Suomessa toteutettiin liikekannallepano ylimäääristen
sotaharjoitusten muodossa jo kesällä 1939 oli tehty linnoitustöitä
vapaaehtoisvoimin Kannaksella ja aloitettu toimet huoltovarmuuden
ylläpitämiseksi yhteiskunnassa sodan varalta. Neuvostoliitto vaati
jälleen Leningradin turvallisuuden nimissä muun muassa laajaa
aluetta Kannakselta ja Hangon-Lapppohjan aluetta tukikohdaksi.
Neuvotteluja Moskovassa käytiin kolmeen otteeseen 12.10-13.11.1939,
Suomen puolelta J.K.Paasikiven ja kahdella jälkimmäisellä kerralla
myös Väinö Tannerin, Neuvostoliiton puolelta itsensä Stalinin ja
uuden ulkoministeri V.M.Molotovin kesken. Hallituksen enemmistä oli
peräänantamaton, kun taas Paasikivi, Mannereheim ja Tanner
suosittelivat myöönytyksiä sopimukseen pääsemiseksi, sillä
sodan uskottiin merkitsevän Suomen varmaa loppua. Tukholmassa
pidettiin neuvottelujen aikana Pohjoismaiden valtionpäämiesten ja
ulkoministerien kokous, mutta muu Pohjola ei sitoutunut
sotilaalliseen apuun Suomelle. Suomi jatkoi yksin ja piti
peräänatamattoman linjansa loppuun asti, neuvottelujen
keskeytymiseen 13.11.1939.
Tosiasia on, että
Suomella ei ollut Molotovin-Ribbentropin sopimuksen pohjalta mitään
mahdollisuutta olla joutumatta Neuvostoliton ylivallan alle. Sota
olisi voitu välttää vain alistumalla vaatimuksiin, mutta samalla
olisi jouduttu Baltian tavoin neuvostoherruden uhan alle. Stalin oli
varannut jo hyvissä ajoin sodan toiseksi vaihtoehdoksi nujertaa
Suomi. Suomessa uskottiin laajasti Erkosta ja Tannerista lähtien,
että Neuvostoliitto oli vian hämännyt – sehän oli uhannut
sodalla neuvottelujen katkettua-, mutta Mannerehim uskoisotaan ja
piti hallituksen politiikkaavastuuttomana jättäen ernpyyntösnä.
Erohanke hukkui Mainilan laukauksiin 26.11.1939. Neuvostoliitto
aloitti sodan Suomea vastaan 30.11.1939.
Lähdeaineisto: Jouko
Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti