Vallanvaihto

Kyösti Kallio

Lähes neljä vuotta vallassa pysynyt Kivimäen hallitus kaatui syksyllä 1936 kohuun muistiosta, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli pääministerin toimeksiannosta tehnyt kommunistien soluttautumisesta eräisiin yhdistyksiin ja kansalaisjärjestöihin. Eduskuntavaalit voittanut SDP tarjoutui tuolloin osallistumaan hallitukseen, Presidentti Svinhufvudin mielestä sosialisteilla ei kuitenkaan ollut asiaa hallitukseen.

Svinhufvudin ratkaisun jälkeen vuoden presidentinvaalien peruskuvio oli selkeä. Varta vastenb perustettu yleisporvarillinen rintama ajoi Svinhufvudin uudelleenvalintaa, kun taas Svinhufvudin lisäksi vaaleihin asettuivat ehdokkaiksi maalaisliiton Kyösti Kallio, edistyspuolueen K.J.Ståhlberg ja SDP:n Väinö Tanner. Valtisijamiesvaaleissa Tanner sai 95, Svinhufvud 86, Kallio 56 ja Stählberg 36 valitsijamiestä. Ilman omaa ehdokasta esiintynyt RKP sai 27 valitsijamiestä.

Svinhufvudin menestys valitsijamiesvaaleissa pelästytti sosiaalidemokraatit niin pahasti, että he päättivä luopua Tannerista jo ensimmäisessä äänestyksessä. Puolue teki tiettäväksi, että se äänestää ensimmäisellä kierroksella Ståhöbergiä, mutta jos tämä ei tule valituksi, toisella kierroksella äänet siirretään Kalliolle.

Ensimmäisellä kierroksella Ståhlberg jäi äänen päähän valinnasta. Hänen valintansa toisella kierroksella olisi ollut lähes varma, sillä muutamat Svinufvudia äänestäneet RKP:n valitsijamiehet olivat valmiit äänestämään Stähöbergiä estääkseen vieroksumansa Kallion valinnan. Sosiaalidemokraatit eivät ottaneet riskiä, ja niin Kallio valittiin presidentiksi 177 äänellä.

Kyösti Kallion (1873-1940) polittiinen ura oli alkanut kunnallistasolla Nivalassa, ja hän oli ollut maalaisliiton kansanedustajana yhtäjaksoisesti vuodesta 1907. Kallio johti itsenäisyyssenaatin maanviljelystoimituskuntaa, ja seuraavina vuosina hän toimi useissa hallituksissa maatalousministerinä. Pääministerinä Kallio oli neöjästi ja eduskunnan puhemiehenä kuudesti.

Kallio oli vastuullinen talonpoikaisjohtaja, joka piti esikuvanaan maalaisliiton perustajaa Santeri Alkiota. Kallio oli määrätietoinen demokratian ja yhteiskunnallisen eheytyksen puolestapuhuja, oka oli omin silmin nähnyt, miten pulavuodet olivat koetelleet vähäosaisia. Hän piti korkeimpana velvollisuutenaan saattaa kansallinen rintama eheäksi.

Kallion luottamus kansan yksimielisyyden merkitykseen ja idealistinen usko ulkopoliittiseen oikeudenmukaisuuteen loivat pohjan hänen taipumattomuudelleen Moskovan neuvottelujen aikana 1939. Sodan syttyminen ja Moskovan rauhan menetykset järkyttivät häntä syvästi, mutta sodan jälkeen hän loi kansaa tulevaisuudenuskoa.

Kallio ehti olla presidenttinä kolme ja puoli vuotta, ennen kuin hän elokuun lopulla 1940 sai vakavan halvauskohtauksen. Hän olisi halunnut jatkaa presidentin tehtävien hoitoa, mutta ilmeisesti marsalkka Mannerheimin kehotus vakavaan harkintaan sai hänet allekirjoittamaan eroilmoituksen 29. marraskuuta 1940.

Kuukauden kuluttua Suomen poliittinen johto kerääntyi Helsinigin rautatieasemalle saattamaan Nivalaan palaavaa Kalliota. Hyvästelyn jälkeen Kallio astui Maamme-laulun soidessa kohti junaa, kun halvauskohtaus sai hänet tuupertumaan adjutanttinsa Aladar Paasosen käsivarsille. ”Se oli komea kuolema, jos niin voi sanoa”, kirjoitti marsalkka Manneheim sisarelleen.

Kallion valina presidentiksi loi edellytykset maalaisliiton ja SDP:n yhteistyölle, ”talonpojan ja työmiehen rintamalle”. Puolueita oli pitkään erottanut idelogisten erimieliisyyksien lisäksi tuottajan ja kuluttajan eturistiriita, joten lähentyminen ei ollut kummallekaan osapuolelle helppoa. Asiaa auttoivat alkuun yhteinen kamppailu poliittisia äärisuuntia vastaan ja kasvava tyytymättömyys T.M. Kivimäen hallitukseen.

Maalaisliiton puolesta yhteistyötä ajoivat Kallion lisäksi Juho Niukkanen ja Urho Kekkonen. He korostivat sosiaalidemokraattien myönteisiä piirteitä ja muuttunutta politiikkaa. Puolueen oikeistosiipi toki varoitti ankarasti ryhtymästä yhteistyöhän ”marxilaisten sosialistien” kanssa.

SDP:n puolelta neuvotteluja kävivät Väinö Tanner, Aleksi Aaltonen ja Mauno Pekkala. Heillä oli kova tyä pitää kurissa puolueen vähemmistö, joka vastusti yhteistyötä maalaisliiton kanssa.

Hallitusratkaisu sinetöitiin nopeasti presidentinvaihdoksen jälkeen, sillä punamultahallitus nimitettiin jo 12. maaliskuuta 1937. Hallituksen pääpuolueet olivat maalaisliitto ja SDP, jotka kumpikin sai hallitukseen näkyvimmät paikat, kun pääministeriksi nimitettiin A.K.Cajander ja ulkoministeriksi Rudolf Holsti. Lisäksi hallituksessa oli yksi ammattiministeri, oikeusministeri Arvi Ahmavaara.

Uusi hallitus oli parlamentaarisesti poikkeuksellisen vahva, sillä hallituspuolueilla oli eduskunnassa 143 paikkaa. Oppositioon jääneiden kokoomuksen, IKL:n ja RKP:n 55 edustajaa eivät riittäneet ede valtiopäiväjrjestyksen määrävähemmistöön.

Punamultayhteistyön merkittävin piirre oli siinä, että nyt astuttiin ensimmäisen kerran hallitustasolla vuoden 1918 voimaryhmittymien yli, ja sosiaalidemokraatit hyväksyttiin tasavertaisiksi suomalaisen yhteiskunnan rakentajiksi. Hallituspuolueet joutuivat tinkimään omista tavoitteistaaan, mutta saattoivat sopia keskeisimmistä kysymyksistä ja toteuttaa ne. Hallitus jatkoi Kivimäen hallituksen aloittamaa sosiaalipoliittiista uudistustyötä ja taistelua poliittisiä äärisuuntia vastaan. Tämän politiikan tuloksia olivat mm.laki Espanjan sisällisotaan osallistumisesta vuonna 1937, laki IKL:n ja sen lehtien toiminnan kieltämisestä, IKL:n toiminnan lakkauttamisesta ei tosin tullut mitään, koska Helsingin raastuvanoikeus jätti vahvistamatta sisäministeriön määrämät toimintakiellot.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X