Kyösti Kallio
Lähes neljä vuotta
vallassa pysynyt Kivimäen hallitus kaatui syksyllä 1936 kohuun
muistiosta, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli pääministerin
toimeksiannosta tehnyt kommunistien soluttautumisesta eräisiin
yhdistyksiin ja kansalaisjärjestöihin. Eduskuntavaalit voittanut
SDP tarjoutui tuolloin osallistumaan hallitukseen, Presidentti
Svinhufvudin mielestä sosialisteilla ei kuitenkaan ollut asiaa
hallitukseen.
Svinhufvudin ratkaisun
jälkeen vuoden presidentinvaalien peruskuvio oli selkeä. Varta
vastenb perustettu yleisporvarillinen rintama ajoi Svinhufvudin
uudelleenvalintaa, kun taas Svinhufvudin lisäksi vaaleihin
asettuivat ehdokkaiksi maalaisliiton Kyösti Kallio, edistyspuolueen
K.J.Ståhlberg ja SDP:n Väinö Tanner. Valtisijamiesvaaleissa Tanner
sai 95, Svinhufvud 86, Kallio 56 ja Stählberg 36 valitsijamiestä.
Ilman omaa ehdokasta esiintynyt RKP sai 27 valitsijamiestä.
Svinhufvudin menestys
valitsijamiesvaaleissa pelästytti sosiaalidemokraatit niin pahasti,
että he päättivä luopua Tannerista jo ensimmäisessä
äänestyksessä. Puolue teki tiettäväksi, että se äänestää
ensimmäisellä kierroksella Ståhöbergiä, mutta jos tämä ei tule
valituksi, toisella kierroksella äänet siirretään Kalliolle.
Ensimmäisellä
kierroksella Ståhlberg jäi äänen päähän valinnasta. Hänen
valintansa toisella kierroksella olisi ollut lähes varma, sillä
muutamat Svinufvudia äänestäneet RKP:n valitsijamiehet olivat
valmiit äänestämään Stähöbergiä estääkseen vieroksumansa
Kallion valinnan. Sosiaalidemokraatit eivät ottaneet riskiä, ja
niin Kallio valittiin presidentiksi 177 äänellä.
Kyösti Kallion
(1873-1940) polittiinen ura oli alkanut kunnallistasolla Nivalassa,
ja hän oli ollut maalaisliiton kansanedustajana yhtäjaksoisesti
vuodesta 1907. Kallio johti itsenäisyyssenaatin
maanviljelystoimituskuntaa, ja seuraavina vuosina hän toimi useissa
hallituksissa maatalousministerinä. Pääministerinä Kallio oli
neöjästi ja eduskunnan puhemiehenä kuudesti.
Kallio oli vastuullinen
talonpoikaisjohtaja, joka piti esikuvanaan maalaisliiton perustajaa
Santeri Alkiota. Kallio oli määrätietoinen demokratian ja
yhteiskunnallisen eheytyksen puolestapuhuja, oka oli omin silmin
nähnyt, miten pulavuodet olivat koetelleet vähäosaisia. Hän piti
korkeimpana velvollisuutenaan saattaa kansallinen rintama eheäksi.
Kallion luottamus kansan
yksimielisyyden merkitykseen ja idealistinen usko ulkopoliittiseen
oikeudenmukaisuuteen loivat pohjan hänen taipumattomuudelleen
Moskovan neuvottelujen aikana 1939. Sodan syttyminen ja Moskovan
rauhan menetykset järkyttivät häntä syvästi, mutta sodan jälkeen
hän loi kansaa tulevaisuudenuskoa.
Kallio ehti olla
presidenttinä kolme ja puoli vuotta, ennen kuin hän elokuun lopulla
1940 sai vakavan halvauskohtauksen. Hän olisi halunnut jatkaa
presidentin tehtävien hoitoa, mutta ilmeisesti marsalkka
Mannerheimin kehotus vakavaan harkintaan sai hänet allekirjoittamaan
eroilmoituksen 29. marraskuuta 1940.
Kuukauden kuluttua Suomen
poliittinen johto kerääntyi Helsinigin rautatieasemalle saattamaan
Nivalaan palaavaa Kalliota. Hyvästelyn jälkeen Kallio astui
Maamme-laulun soidessa kohti junaa, kun halvauskohtaus sai hänet
tuupertumaan adjutanttinsa Aladar Paasosen käsivarsille. ”Se oli
komea kuolema, jos niin voi sanoa”, kirjoitti marsalkka Manneheim
sisarelleen.
Kallion valina
presidentiksi loi edellytykset maalaisliiton ja SDP:n yhteistyölle,
”talonpojan ja työmiehen rintamalle”. Puolueita oli pitkään
erottanut idelogisten erimieliisyyksien lisäksi tuottajan ja
kuluttajan eturistiriita, joten lähentyminen ei ollut kummallekaan
osapuolelle helppoa. Asiaa auttoivat alkuun yhteinen kamppailu
poliittisia äärisuuntia vastaan ja kasvava tyytymättömyys T.M.
Kivimäen hallitukseen.
Maalaisliiton puolesta
yhteistyötä ajoivat Kallion lisäksi Juho Niukkanen ja Urho
Kekkonen. He korostivat sosiaalidemokraattien myönteisiä piirteitä
ja muuttunutta politiikkaa. Puolueen oikeistosiipi toki varoitti
ankarasti ryhtymästä yhteistyöhän ”marxilaisten sosialistien”
kanssa.
SDP:n puolelta
neuvotteluja kävivät Väinö Tanner, Aleksi Aaltonen ja Mauno
Pekkala. Heillä oli kova tyä pitää kurissa puolueen vähemmistö,
joka vastusti yhteistyötä maalaisliiton kanssa.
Hallitusratkaisu
sinetöitiin nopeasti presidentinvaihdoksen jälkeen, sillä
punamultahallitus nimitettiin jo 12. maaliskuuta 1937. Hallituksen
pääpuolueet olivat maalaisliitto ja SDP, jotka kumpikin sai
hallitukseen näkyvimmät paikat, kun pääministeriksi nimitettiin
A.K.Cajander ja ulkoministeriksi Rudolf Holsti. Lisäksi
hallituksessa oli yksi ammattiministeri, oikeusministeri Arvi
Ahmavaara.
Uusi hallitus oli
parlamentaarisesti poikkeuksellisen vahva, sillä hallituspuolueilla
oli eduskunnassa 143 paikkaa. Oppositioon jääneiden kokoomuksen,
IKL:n ja RKP:n 55 edustajaa eivät riittäneet ede
valtiopäiväjrjestyksen määrävähemmistöön.
Punamultayhteistyön
merkittävin piirre oli siinä, että nyt astuttiin ensimmäisen
kerran hallitustasolla vuoden 1918 voimaryhmittymien yli, ja
sosiaalidemokraatit hyväksyttiin tasavertaisiksi suomalaisen
yhteiskunnan rakentajiksi. Hallituspuolueet joutuivat tinkimään
omista tavoitteistaaan, mutta saattoivat sopia keskeisimmistä
kysymyksistä ja toteuttaa ne. Hallitus jatkoi Kivimäen hallituksen
aloittamaa sosiaalipoliittiista uudistustyötä ja taistelua
poliittisiä äärisuuntia vastaan. Tämän politiikan tuloksia
olivat mm.laki Espanjan sisällisotaan osallistumisesta vuonna 1937,
laki IKL:n ja sen lehtien toiminnan kieltämisestä, IKL:n toiminnan
lakkauttamisesta ei tosin tullut mitään, koska Helsingin
raastuvanoikeus jätti vahvistamatta sisäministeriön määrämät
toimintakiellot.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti