Suomi Kremlin epäluulojen kohteena

Neuvostoliiton diplomatia kiinnostui entistä enemmän Suomestakin, ja Moskova yritti 1933-34 saada maatamme mukaan erinäisiin takuujärjestelyihin. Niiden tarkoituksena näytti kuitenkin olevan maamme sitominen Neuvostoliiton valvontaan, mikä herätti Helsingissä syvää epäluuloa. Suomalaiset olivat saaneet Nikolai II.n sortokaudella kyllikseen sidonnaisuudesta Venäjään, ja Leninin tiedettiin yrittäneen saada jo 1917-18 Suomen uudelleen talutusnuoraansa. Pahan vaikutuksen tekivät myös venäläisten uhkaukset. Varsinkin Stalinin läheisen luottamusmiehen Andrei Aleksandrovits Zdanovin karski puhe 1936 oli omiaan pelottamaan suomalaisia.

Suomen ulkopoliittisen johdon asennoituminen Saksan ja Neuvostoliiton uuteen ristiriitaan vaihteli tosin tuntuvasti, kuten Keijo Korhonen on osoittanut. Presidentti Svinhufvud, joka määräsi hallitusmuodon mukaan ulkopolitiikasta, oletti vanhana Saksan ystävänä tämän maan voimistumisen olevan joka tapauksessa eduksi Suomelle. Moskovan-lähettiläänä 1930-39 toiminut Aarno A.S. Yrjö-Koskinen taas varoitteli hallitustaan ja neuvoi lieventämään Suomen ja Neuvostoliiton epäluottamusta. Hän ymmärsi venäläisten vakavan huolen maansa turvallisuudesta ja arveli, ettei heillä ollut välttämättä pahoja aikeita Suomea kohtaan.

Keijo Korhonen epäilee kuitenkin, että ”hallitus ei parhaallakaan ponnistelulla olisi kyennyt sanottavasti muuttamaan Suomen kuvaa Neuvostoliitossa”. Bolsevikkien rasitteena oli oppi, jonka mukaan jokainen ”kapitalistinen” eli markkinatalouden kannalla oleva maa oli ilman muuta vihamielinen Neuvostoliitolle. Jos maa oli sinänsä vaaraton, se oli kumminkin valmi avustamaan mitä tahansa suurvaltaa sen hyökätessä Venäjälle. Voi tietysti kysyä, oliko aatteilla vaikutusta Stalin kaltaiseen ihmiseen, mutta doktriini kaikkien kapitalistien vihamielisyydestä lienee ollut hänellekin täyttä totta. Sitä paitsi yksinvaltiaskaan ei ehdi itse ajatella kaikkea, joten myös hänen apulaistensa näkemyksillä voi olla vaikutusta.

Kommunistinen oppi saattoi vaikuttaa Suomesta muodostuneeseen kuvaan sitä enemmän,kun Neuvostoliiton ulkoasiainhallinnolla ei ollut aikaa syventyä maamme poliittisiin oloihin ja sen tiedot perustuivat suureksi osaksi suomalaisten kommunistien väitteisiin. Neuvostolehdistö tarttui mielellään myös Suomen oikeistoradikaalien puheisiin ja kirjoituksiin, joista oli saatavissa Porvoon mitalla venäläisvihasta todistavaa aineistoa. Epäillessään, että Suomella olisi vispilänkauppoja nimenomaan Saksan kanssa, Neuvostoliitossa vedottiin kuiten Suur-Suomesta haaveileviin ylioppilaisiin.

Suomessa oli myös maltillisempia oikeistolaisia, jotka perinteinen saksalaisen kulttuurin ihailu sokaisi siinä määrin, että he eivät älynneet Hitlerin ja muiden natsijohtajien olevan kansalliskiihkoisia barbaareja. Näihin hyväuskoisiin kuului merkittäviä kulttuurihenkiläitäkin kuten Maila Talvio ja V.A. Koskenniemi. Heidänkin sympatiansan Saksaa kohtaan pantiin Moskovassa tarkoin merkille ja ehkä siekin, että Suomen oikeistopiireissä luettiin yleisesti Hitlerin ansioksi kommunismin hävittäminen Saksasta. Sitä ei Kremlissä niinkään huomattu, että sosiaalidemokraatit vihasivat natseja ja keskustan porvarilliset puolueet suhtautuivat näihin vieroksuvasti. Tuloksena oli virheellinen kokonaiskuva suomalaisten ulkopoliittisesta asenteesta.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1