Lapuan liike ja kyyditykset

Lapualaiset pahoinpitelivät punaupseerin, Työn Äänen kirjapainon faktorin Eino Niemisen Vaasan mellakassa 4. kesäkuuta 1930.

Lapuan liike oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Se uhkaili, nöyryytti, alisti, kyyditti ja tappoi. Mielivalta rehotti. Mustat koppiautot kulkivat yössä ja sisältä saattoi kuulua laulun säkeitä. ”Kytösavun aukeilla mailla on kansa, mi aina on vaalinut vapauttansa..” Asiaan kuului, että kyydissä olleen, henkensä edestä pelänneen uhrin piti laulaa isäntien mukana.

Kurikassa toimi iskujoukko, jota muiden lailla johdettiin Lapualta. Yhteyttä sinne piti Säästöpankin kamreeri Urho Virtaen, joka toimi samalla suojeluskunnan päällikkönä. Kesäkuun loppupuolisikolla Kurikassa tapahtu neljä kyyditystä ja seitsemän kyydityksen yritystä. Niistä kuusi oli järjestäytyneen organisaation tekemiä.

Kurikkalaiset tekivät yhteistyötä Ilmajoen iskujoukon kanssa. Niin likainen työ jäi tuntemattomille ja ulkopuolisille, olivathan tuon ajan kyläyhteisöt pieniä ja jokainen tunsi toisensa. Harva kehtasi mennä hakkaamaan tuttua miestä. Lapuan liike teiki ainakin 254 kyyditystä kesän ja syksyn 1930 aikana. Tai olihan sillä oma terminsäkin, ”muiluttaminen”. Nimi johti Lapuan iskujoukossa toimineisin veljeksiin, Jussi ja Jaska Muiluun. Murhatekoja tehtiin kolme. Yhdessä niistä oli ampujana Vihtori Kosolan poika. Pentti Kosola ampui humalapäissään itärajalla suutari Eerik Petter Mätön Heinäjoelta, Mättö oli kaivannut takataskunstaan tupakkaa ja Kosola sai luulleensa sitä pistoolin tavoitteluksi. Pistooli oli heistä kuitenkin vain toisella ja sitä käytettiin.

Kokoukset, marssti ja kirjelmät olivat siis vaihtuneet järeisimpin aseisiin. Laittomalle toiminnalle haettiin oikeutusta sillä, että puoluepolitikointi olisi myrkyttänyt elinten kyvyn päätöksentekoon. Se ei ollut ainutlaatuinen ilmiö. Italiassa valtaan noussut diktaattori Benito Mussolini julisti samaa, ja siellä oli jyllännyt fasismin taisteluvuosina ”squadrismo”, entisten rintamamiesten harjoittama yksilöterrori.

Kaikki oli alkanut vierailivien kommunistipuhujien kyydistsemisestä pois paikkakunnalta, nyt keksittiin soveltaa samaa kotikommunisteihin. Kun laki oli otettu omiin käsiin, mukaan sekoittuivat myös muiluttajien omat antipatiat – eikä tieto ollut valttia.

Äänekosken kunnankamreeri, maltillinen sosiaalidemokraatti Ahti Kärkkäinen vietiin aamutimiin 2.9.1930 kotoaan. Kyydittäjät yrittivät soittaa Pihtiputaan kirkolta Vihtori Kosolalle. Puhelinlinjat eivät kuitenkaan toimineet, ja niin jäi selvittämättä, oliko kysymyksessä ollut väärä määräys. Kärkkäinen kun osoittautui tiukaksi kommunismin vastustajaksi. Siksi muiluttajat joutuivat jatkamaan matkaan etappitietä Keiteleen ja Leppävirran kautta Joensuuhun.

Näitä etappiteitä oli Suomessa useita ja ne kaikki päätyivät itärajalle. Autot ja kuljettajat vaihtuivat välillä. Vielä Joensuussakaan Kärkkäistä ei kuulustelujen jälkeen voitu vapauttaa. Aamukahvilla tapaus todettiin kyllä erehdykseksi, mutta vapauttamiskäskyn piti tulla Nurmeksesta. Sinne ajettiin mutka molemmin puolin Pielisjärveä – Kärkkäinen kun ei ollut aiemmin matkaillut Pohjois-Karjalassa. Joensuussa sitten Kärkkäinen saateltiin sitten matkailuhotelliin.

Kärkkäisen tapaus oli lähinnä koominen, mutta se ei ollut tyyppiesimerkki. Moni kommunisti vietiin perille asti ”ikitielle”, rajantakaiseen ”ihannevaltakuntaansa” Neuvostoliittoon. Heitä oli puolensataa.

Muilutukset koettelivat rajusi oikeusjärjestelmän uskottavuutta. Monin nimismies oli lapulaismielinen ja rikosten tutkinta oli retuperällä. Oikeudenkäynnitkään eivät suinkaan aina menneet Suomen lain mukaan. Todistustaakka lankesi uhreille, ei syytteeseen joutuneille. Todistajia ei tahtonut löytyä, koska he pelkäsivät kostoa.

Pahoinpitelykanteita hylättiin toteen näyttämättöminä, vaikka korvautsta vaatineella kantajalla olisi ollut lääkärintodistus kourassaan tai mustelmat selässään. Samoin tuomiot olivat erittäin lieviä. Esimerkiksi edellä mainittua Mättöä ampunut Kosola tuomittiin ”erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa suoritetusta tahallisesta taposta” viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen vapaudenriistosta. Korkein oikeus muutti oikeuskanslerin valituksesta tuomion kahdeksi vuodeki kuritushuonetta, joka oli minimirangaistus ilman lieventäviä asianhaaroja suoritetusta taposta.

Oikeus tahtoi myös tulkita rangaistukset kovin helposti ehdollisiksi. Oikeutta ei edes hetkauttanut se, että rangaistut eivät todellakaan katuneet tekojaan, vaan ilmoittivat usein valmiutensa teon uusimiseen. Tuomiot säilyivät ehdolllisina jopa rikoksensa uusineille. Linja muuttui vasta K.J. Ståhlbergin kyydityksen jälkimainingeissa. Tuolloin oikeuslaitos alkoi tulkita tosissaan myös vanhoja kyydityksiä. Juho Sunilan hallitus antoi 1932 lakiesityksen ehdollisesta rangairustuomiosta annetun lain koventamisesta juuri edellä mainitusta syystä. Tutkija Juha Siltalan mukaan vain joka viides kyyditys pätyi raastupaan asti. Kaikkiaan syytteitä nostettiin 656. Niistä raukesi 38 prosenttin. Vain joka kymmenes vankeustuomio oli ehdoton.

Lähdeaineisto Juha Siltala Lapuan likke ja kyyditykset 1930