Lapualaiset pahoinpitelivät punaupseerin, Työn Äänen kirjapainon faktorin Eino Niemisen Vaasan mellakassa 4. kesäkuuta 1930.
Lapuan liike oli ottanut
oikeuden omiin käsiinsä. Se uhkaili, nöyryytti, alisti, kyyditti
ja tappoi. Mielivalta rehotti. Mustat koppiautot kulkivat yössä ja
sisältä saattoi kuulua laulun säkeitä. ”Kytösavun aukeilla
mailla on kansa, mi aina on vaalinut vapauttansa..” Asiaan kuului,
että kyydissä olleen, henkensä edestä pelänneen uhrin piti
laulaa isäntien mukana.
Kurikassa toimi
iskujoukko, jota muiden lailla johdettiin Lapualta. Yhteyttä sinne
piti Säästöpankin kamreeri Urho Virtaen, joka toimi samalla
suojeluskunnan päällikkönä. Kesäkuun loppupuolisikolla Kurikassa
tapahtu neljä kyyditystä ja seitsemän kyydityksen yritystä.
Niistä kuusi oli järjestäytyneen organisaation tekemiä.
Kurikkalaiset tekivät
yhteistyötä Ilmajoen iskujoukon kanssa. Niin likainen työ jäi
tuntemattomille ja ulkopuolisille, olivathan tuon ajan kyläyhteisöt
pieniä ja jokainen tunsi toisensa. Harva kehtasi mennä hakkaamaan
tuttua miestä. Lapuan liike teiki ainakin 254 kyyditystä kesän ja
syksyn 1930 aikana. Tai olihan sillä oma terminsäkin,
”muiluttaminen”. Nimi johti Lapuan iskujoukossa toimineisin
veljeksiin, Jussi ja Jaska Muiluun. Murhatekoja tehtiin kolme.
Yhdessä niistä oli ampujana Vihtori Kosolan poika. Pentti Kosola
ampui humalapäissään itärajalla suutari Eerik Petter Mätön
Heinäjoelta, Mättö oli kaivannut takataskunstaan tupakkaa ja
Kosola sai luulleensa sitä pistoolin tavoitteluksi. Pistooli oli
heistä kuitenkin vain toisella ja sitä käytettiin.
Kokoukset, marssti ja
kirjelmät olivat siis vaihtuneet järeisimpin aseisiin. Laittomalle
toiminnalle haettiin oikeutusta sillä, että puoluepolitikointi
olisi myrkyttänyt elinten kyvyn päätöksentekoon. Se ei ollut
ainutlaatuinen ilmiö. Italiassa valtaan noussut diktaattori Benito
Mussolini julisti samaa, ja siellä oli jyllännyt fasismin
taisteluvuosina ”squadrismo”, entisten rintamamiesten harjoittama
yksilöterrori.
Kaikki oli alkanut
vierailivien kommunistipuhujien kyydistsemisestä pois
paikkakunnalta, nyt keksittiin soveltaa samaa kotikommunisteihin. Kun
laki oli otettu omiin käsiin, mukaan sekoittuivat myös muiluttajien
omat antipatiat – eikä tieto ollut valttia.
Äänekosken
kunnankamreeri, maltillinen sosiaalidemokraatti Ahti Kärkkäinen
vietiin aamutimiin 2.9.1930 kotoaan. Kyydittäjät yrittivät soittaa
Pihtiputaan kirkolta Vihtori Kosolalle. Puhelinlinjat eivät
kuitenkaan toimineet, ja niin jäi selvittämättä, oliko
kysymyksessä ollut väärä määräys. Kärkkäinen kun osoittautui
tiukaksi kommunismin vastustajaksi. Siksi muiluttajat joutuivat
jatkamaan matkaan etappitietä Keiteleen ja Leppävirran kautta
Joensuuhun.
Näitä etappiteitä oli
Suomessa useita ja ne kaikki päätyivät itärajalle. Autot ja
kuljettajat vaihtuivat välillä. Vielä Joensuussakaan Kärkkäistä
ei kuulustelujen jälkeen voitu vapauttaa. Aamukahvilla tapaus
todettiin kyllä erehdykseksi, mutta vapauttamiskäskyn piti tulla
Nurmeksesta. Sinne ajettiin mutka molemmin puolin Pielisjärveä –
Kärkkäinen kun ei ollut aiemmin matkaillut Pohjois-Karjalassa.
Joensuussa sitten Kärkkäinen saateltiin sitten matkailuhotelliin.
Kärkkäisen tapaus oli
lähinnä koominen, mutta se ei ollut tyyppiesimerkki. Moni
kommunisti vietiin perille asti ”ikitielle”, rajantakaiseen
”ihannevaltakuntaansa” Neuvostoliittoon. Heitä oli puolensataa.
Muilutukset koettelivat
rajusi oikeusjärjestelmän uskottavuutta. Monin nimismies oli
lapulaismielinen ja rikosten tutkinta oli retuperällä.
Oikeudenkäynnitkään eivät suinkaan aina menneet Suomen lain
mukaan. Todistustaakka lankesi uhreille, ei syytteeseen joutuneille.
Todistajia ei tahtonut löytyä, koska he pelkäsivät kostoa.
Pahoinpitelykanteita
hylättiin toteen näyttämättöminä, vaikka korvautsta vaatineella
kantajalla olisi ollut lääkärintodistus kourassaan tai mustelmat
selässään. Samoin tuomiot olivat erittäin lieviä. Esimerkiksi
edellä mainittua Mättöä ampunut Kosola tuomittiin ”erittäin
lieventävien asianhaarojen vallitessa suoritetusta tahallisesta
taposta” viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä kolmeksi
kuukaudeksi vankeuteen vapaudenriistosta. Korkein oikeus muutti
oikeuskanslerin valituksesta tuomion kahdeksi vuodeki
kuritushuonetta, joka oli minimirangaistus ilman lieventäviä
asianhaaroja suoritetusta taposta.
Oikeus tahtoi myös
tulkita rangaistukset kovin helposti ehdollisiksi. Oikeutta ei edes
hetkauttanut se, että rangaistut eivät todellakaan katuneet
tekojaan, vaan ilmoittivat usein valmiutensa teon uusimiseen. Tuomiot
säilyivät ehdolllisina jopa rikoksensa uusineille. Linja muuttui
vasta K.J. Ståhlbergin kyydityksen jälkimainingeissa. Tuolloin
oikeuslaitos alkoi tulkita tosissaan myös vanhoja kyydityksiä. Juho
Sunilan hallitus antoi 1932 lakiesityksen ehdollisesta
rangairustuomiosta annetun lain koventamisesta juuri edellä
mainitusta syystä. Tutkija Juha Siltalan mukaan vain joka viides
kyyditys pätyi raastupaan asti. Kaikkiaan syytteitä nostettiin 656.
Niistä raukesi 38 prosenttin. Vain joka kymmenes vankeustuomio oli
ehdoton.
Lähdeaineisto Juha
Siltala Lapuan likke ja kyyditykset 1930
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti