Woldemar von Daehn
(1838-1900) onnistui ministerivaltiosihteerinä 1891-98 luomaan hyvä
suhteet Aleksanteri II:een ja pienillä myönnytyksillä torjumaan
suuret hyökkäykset Suomen autonomiaa vastaan.
Venäjällä yhä
äänekkäämmin 1880-luvulta lähtien arvosteltiin Suomen
valtiollisia oikeuksia ja lopulta pyrittiin niitä rajoittamaankin.
Valtiopäivät saivat kuitenkin kokoontua häiriintymättömästi ja
jatkaamonipuolista lainsäädäntötyötään Suomen sisäisissä
asioissa. Aleksanteri III:n vuoden 1882 aloittaman käytännön
mukaisesti säätyvaltiopäivät kokoontuivat joka kolmas vuosi,
viimeisen kerran 1906. Säädyt saivat lisäksi oman
esitysoikeutensa. Senaatti teki vuosina 1882-1906 valtiopäiville316
esitystä, joista 44 jäi valtiopäivillä kesken tai hylättiin, ja
kun keisari jätti vahvistamatta 22, huomattava enemmistö, 250
esitystä, johti lakiin tai asetukseen. Keisari hyväksyi siis
harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta säätyjen yksimieliset
esitykset. Edustajat tekivät näillä valtiopäivillä yli 2000
aloitetta, suurin osa rautatie-, koulu-, ja viina-asioissa; runsas 10
%, niistä hyväksyttiin ja johti jatkotoimiin. Valtiopäiville
osallistuneiden säätyjen yhteen laskettu jäsenvahvuus oli 2592
edustajaa, joista aatelissäädyn vahvuus oli 1278, pappissäädyn
331, porvarisäädyn 490 ja talonpoikaissäädyn 493 edustajaa. Kun
eri valtiopäivien edustajista oli kaikissa säädyissa runsaasti
samoja henkilöitä, valtiopäiville osallistui kaikkiaan 1176 eri
osallistujaa.
Yhteiskunnan kehitykseen
merkittävästi vaikuttaneista laeista ja astuksista mainittakoon
asetus kaupunginvaltuustoista 1883, muinaismuistolaki 1883, kyyti- ja
kestikievariasetus 1883, metsälaki 1886, asetus maaveron
kantoperusteista 1886, asetus metrijärjestelmästä 1886,
eriuskolaislaki 1889, kansakouluasetus (piirijakoasetus) 1898,
kunnallisasetus (valtuustot) 1898 ja osuustoimintalaki 1901.
Viimeisillä säätyvaltiopäivillä oli esillä runsaasti esityksiä
tyäväen työolojen ja elinolojen kohentamiseksi, kuten työajan
lyhentämiseksi ja sosiaalisten vakuutuksien säätämiseksi, mutta
ne kaatuivat valtiopäivien erimielisyyteen. Se kiristi mieltä
työväenliikkeen piirissä ja radikalisoi sitä. Vaikka säätyedustus
kävikin yhteiskunnalliselta edustavuudeltaan epäajanmukaiseksi,
senkin puitteissa asioita olivat hoitamassa kokeneet, asintuntevat
edusmiehet, jotka varsin hyvin vainusivat yhteiskunnan
kehittämistarpeet ja pyrkivät niitä toteuttamaan.
Aatelittomissa säädyissä
tehtiin 1880-luvulta lähtien monia esityksiä hyvin tiedostetun
valtiopäivien edustusphjan kapeuden laajentamiseksi vastaamaan
paremmin yhteiskunnan muuttuvaan sosiaalista rakennetta. Edustusta ei
saatu säätyjen erimielisyyden vuoksi laajennetuksi. Myös naisten
vaali- ja äänioikeus sai jo vuoden 1897 valtiopäivillä runsaasti
kannatusta; se nähtiin ”viisauden vaatimaksi teoksi, jonka kautta
tulisi valtiolliseen elämään yhteiskuntaa varjelevaa ainesta”.
Yritykset laajentaa ääni- ja vaalioikeutta säätyedustuksen
puitteissa kariutuivat myös 1904-05 valtiopäivillä. Erityisesti
sosialidemokraatit vaativat puoluekokouksestaan 1903 lähtien
voimistuvasti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavilla,
suurlakon jälkeisillä valtiopäivillä 1905-06 ei ollutkaan sitten
enää kysymys vanhan valtiopäiväjärjestksen korjaamisesta vaan
radikaalista siirtymisestä uuteen kansanedustusjärjestelmään.
Japanin
yllätyshyökkäyksesta Venäjän laivaston kimppuun 8.2.1904 alkanut
Venäjän ja Japanin sota sujui Venäjän kannalta surkeasti. Port
Arthur, Mukden ja Tsusihima kertovat venäläsille nöyryyttävista
tappioista, joista varsinkin Suomen perustuslaillisten oli vaikea
salata iloaan: Suomen sortaja sai ansaitsemansa rangaistuksen.
Tappiot johtivat Venäjällä tyytymättömyyteen ja sisäisiin
levottomuuksiin, pahimpana Pietarin verisunnuntai 22.1.1905. Sen
tunnelmissa murhattiin Suomessa prokuraattori Eliel Sosalon-Soininen
myöntyväissuunnan edustajana. Poliittiset murhat ilmensivät
väkivaltaista äärisuntaa, aktivismia, suomalaisten
perustuslaillisten vastarinnassa. Venäjän painostamiseksi
aktivistit etsiytyivät yhteistyöhön vallankumouksellisten ja
Venäjän vihollisen Japanin kanssa. Sotatappiot ja sisäiset
levottomuudet, rajut mielenosoitukset, lakot ja kapinat, pakottivat
Venäjän sopimaan rauhan Japanin kanssa syyskuussa 1905.
Poliittisissa vaikeuksissa oleva keisari suostui Suomen osalta jo
maaliskuussa 1905 perumaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja
lopettamaan kutsunnat mutta ei vielä kumoamaan helmikuun manifestia
eikä diktatuuriasetusta.
Venäjällekin oli jo
syksyllä 1904 perustettu duuma, kansanedustuslaitos, tosin aluksi
ilman itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Kun tsaari Nikolai II piti
vallastaan kuitenkin tiukasti kiinni ja kun uudistuksiin ei päästy,
Venäjä suistettiin yleislakkoon. Sen seurauksena keisarin oli
sallittava laajat kansalaisoikeudet ja duumalle lainsäädäntövalta.
Lakkoliike levisi lokakuussa 1905 myös Suomeen. Alkoi suurlakko,
yleislakko, joka tähtäsi ”laillisten oikeuksien”
palauttamiseen, aikaan ennen Bobrikovia. Myöntyväisyysmiesten
muodostama senaatti erosi. Sosiaalidemokraatit kytkivät lakkoon myös
yhteiskunnallis-poliittisia uudistustavoitteita, ennen muuta yleisen
ja yhtälaisen äänioikeuden. Myös perustuslailliset,
johtohahmoinaan P.E.Svinhufvud ja Heikki Renwall, yhtyivät tähän
vaatimukseen edellyttäen, että se toteutettiin laillista tietä.
Sosiaalidemokraatit nimittäin antoivat Tampereella 1.11.1905 ns.
punaisen julistuksen, jossa uudistusten toteuttajaksi vaadittiin jo
yleisillä vaaleilla valittua perustuslakia säätävää
kansalliskokousta. Luokkaeduskunta ja proletariaatti asettuivat jo
vastakkain. Suomelle vaadittiin myös täyttä autonomiaa,
itsehallintoa ja lainsäädäntöoikeutta mutta täyttä eroa
Venäjästä ei vaadittu, jos Venäjälläkin kansa pääsisi
valtaan.
Lähdeaineisto Jouko
Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti