Aleksanteri II:n patsas
Maaliskuun 13.päivänä
1881 Aleksanteri II:n ollessa matkalla Talvipalatsista kaartin
joukkojen katselmukseen kadulta heitetty pommi murskasti keisarin
vaunujen takaosan ja surmasi kaksi ihmistä. Keisari laskeutui maahan
ja tarkasteltuaan pommin aiheuttamaan tuhoa oli astumassa rekeen
palatakseen palatsiin, kun hänen jaloissaan räjähti toinen pommi,
jonka aiheuttamiin vammoihin hän kuoli samana päivänä. Pieni
terroristijärjestö Narodja Volja (kansan tahto) oli viimeinkin
onnistunut, mutta vallankumousta se ei saanut aikaan. Keisarin
murhaajat saatiin tuota pikaa kiinni ja hirtettiin ja narodnikien
terroriteot estettiin joksikin aikaa kovin ottein.
Suomessa keisarin murha
aiheutti suuren järkytyksen, koska Aleksanteri II oli saanut täällä
erittäin hyvän nimen vapaamielisten ratkaisujensa ja maassa hänen
aikanaan tapahtuneen edistyksen vuoksi. Se laskettiin osittain
keisarin ansioksi eikä suinkaan syyttä. Suomalaisten kiitollisuuden
pysyväksi merkiksi pystytettiin Helsingin Senaatintorille 1894
Walterr Runebergin veistämä patsas, jonka halustalla Suomen
leijonan kylkeen nojaava oikeuden jumalatar muistuttaa Aleksanteri
II:n perustuslaillisesta hallituksesta.
Hallitsijan seurasi
isäänsä Aleksanteri III (1845-94), jota ei tunnettu Suomessa kovin
hyvin. Hän antoi samalaisen hallitsijavakuutuksen kuin edeltäjänsä,
eikä kenraalikuvernööri Adlerbergin vapauttaminen virastaan ja
kenraali kreivi Fjodor Logginovits Heidenin nimittäminen hänen
seuraajakseen 1881 valaissut sanottavasti uuden hallitsijan
suhtautumista Suomeen, koska Heiden oli sotilas mutta poliitikkona
kirjoittamaton lehti. Ministerivaltiosihteerin nimitys hieman
huolestutti. Aleksanteri Armfeltia 1876 seurannut Emil
Stjervall-Walleen (1806-90), joka oli noudattanut edeltäjänsä
linjaa autonomian diplomaattisena puolustajana, erosi ikänsä takia,
ja hänen seuraajakseen nimitettiin Theodor Bruun, joka oli
toimiessaan Venäjällä korkeissa viroissa omaksunut lähinnä
venäläisen käsityksen Suomen asemasta.
Kun keisari sitten nimitti
1882 senaattoreiksi professori Georg Zacharias Forsmanin (Yrjö
Koskinen) ja Lepold (Leo) Mechelinin (1839-1914), tämä teki jossain
määrin rauhoittavan vaikutuksen. Koskinen oli fennomaanien johtaja,
oikeustieteilija Mechelin taas arvovaltaisempia liberaaleja, joten
näytti siltä kuin Aleksanteri III halusi nojautua sellaisiin
miehiin, joihin Suomessa luotettiin. Venäjällä palvelleissa
suomalaisissa kenraaleissa olisi ollut paljonkin valinnan varaa,
mutta hallitsija ei turvautunut tällä kertaa heihin.Keisari osoitti
luottamustaaan Suomen johtomiehiin myös siten, että Forsman
aateloitin 1882, jolloin hän otti sukunimekseen Yrjö-Koskinen.
Mechelin oli saanut aatelisarvon jo 1876.
Aleksanteri II
Aleksanteri III
Lyhyt Venäjän historia
Aleksanteri II ja Suomi
Aleksanteri II:n murhan
jälkeen
Kirjallisuusarkisto
Eduskunnan historiaa
Keisari Aleksanteri II:n
murha-attentaati kuvakokoelma
Emme me kansanmurhaajia
ole
Lähdeaineisto: Pentti
Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti