Bobrikov kenraalikuvernööriksi

Nikolai Bobrikov

Kun heikkotahtoinen ja johdettavissa ollut Nikolai II (1894-1917) tuli itsevaltiaaksi Venäjän keisariksi, saivat vanhoilliset ja kansallismieliset piirit lisää vaikutusvaltaa valtakunnan hallinnossa ja sitä tietä myös Suomen politiikassa. Asian taustalla vaikutti myös ulkopoliittisen tilanteen muuttuminen Venäjän kannalta epäedullisemmaksi, mikä nosi asevelvollisuuslakia koskevan ongelman entistä ajankoohtaisemmaksi sekä saattoi koko Suomen erillisaseman uudelleenarvioinnin kohteeksi.

Venäjän eristämiseen pyrki Keski-Euroopassa kolmiliitto (Saksa, Itävalta-Unkari ja Italia) ja etelässä Venäjää vastassa olivat Turkki ja Englanti. Kaukoidässä uudeksi mahtitekijäksi ja keisarikunnan kilpailijaksi oli noussut Japani. Niin lähinnä strategisista syistä huomion kohteeksi tullut Suomi joutui järjestelmällisen valtakunnallistamisen kohteeksi.Toimintaan sekoittui kuitenkin idelogisia vaikuttimia, joten kyse oli samalla systemaattisesta venäläistämispolitiikasta. Sotilaspoliittiset näkökohfat lienevät kuitenkin vaikuttaneet siihen, että käytännön toteuttajaksi valittiin elokuun 29. päivänä 1898 kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö Nikolai Ivanovits Bobrikov (1839-1904). Hän oli palvellut esikuntatehtävissä ja oli vallankumouksellinen, jopa fanaattinn patriooti ja ryhtyi tarmokkaasti ajamaan Venäjän hallituspiireissä ajankohtaista Suoomen lähentämistä keisarikuntaan.

Jo aikaisemmassa tehtävässään Bobrikov oli osoittanut melkoista kyvykkyyttä, mutta kiistämättä valintaan vaikuttivat myös hänen venäläiskansallinen ajatustapansa ja perehtyminen valtakunnan luoteisen suunnan sotilaallisiin ongelmiin. Niihin liittyi Suomen asevelvollisuuskysymyskin.

Bobrikoville itselleen nimitys tuskin oli pelkästään mieluinen. Lähes 60-vuotias, käskemään tottunut jalkaväenkenraali ei aluksi ollut hyvillään joutumisestaan uppiniskaisiksi tunnettujen suomalaisten joukkoon. Arvio, että asevelvollisuuslakiesityksen ja muiden ”reformien” läpivieminen edellytti oleskelua paikan päällä ja että niiden hoitaminen Pietarista käsin oli vaikeaa, kypsytti Bobrikovin aikeelle myötämieliseksi. Edellisen ministerivaltiosihteerin ero, tämän Suomelle tärkeän viran hoito väliaikaisena ja kenraalikuvernöörin viran täyttäminen yhdistettiin todennäköisesti Venäjän sotaministerin myötävaikutuksella samaan pakettiin pääesikunnan valmistaman asevelvollisuuslakiesityksen kanssa. Viimeksi mainitun esityksenhä keisari hyväksyi jo vuonna 1898 alkukesästä. Kun asevelvollisuuslain säätämistä varten tarvittavat valtiopäivät kutsuttiin koolle, oli esittelijänä Venäjän sotaministeri eikä Suomen ministerivaltiosihteeri, ja sama tapahtui uuden kenraalikuvernöörin nimityksen yhteydessä.

Elokuussa 1898 – ennen Bobrikovin virallista nimitystä – keisari otti tulevan kenraalikuvernöörin vastaan ja hyväksyi hänen luonnoksensa virkaanastujaispuheeksi sekä myönsi hänelle oikeuden olla läsnä nimisterivaltiosihteerin toimittamassa esittelyssä korkeimman vallan luona. Hallitsija ei kuitenkaan ollut valmis lakkautamaan ministerivaltiosihteerin virkaa, vaikka sitäkin vaihtoehtoa lienee harkittu. Uusi järjestely antoi kenraalikuvernöörille riittävät takeet näkökohtiensa huomioon ottamisesta. Samalla vastaanotolla tsaari hyväksyi myös toimintaohjelman, jonka Bobrikov oli hahmotellut kesän aikana. Sen mukaan Suomen valloitus oli ollut Pietarin teollisuudelle välttämätön toimenpde. Mutta suomalainen rajamaa ei yhdeksässäkymmenessä vuodessa ollut tullut Venäjän osaksi vaan oli yhä vieras hyväntekijälleen Venäjälle. Valtakunnalle vaarallinen separatismi ei kuitenkaan enää voinut jatkua. Suomen asemasta oli tehtävä yhtä perusteellinen selvitys kuin aiemmin oli tehty Itämeren maakunnista.

Bobrikov laati Venäjän konservatiivisnationalistisessa lehdistössä esiintyneiden Suomea koskevien vaatimusten pohjalta ohjelman jolle hän sai keisarin hyväksynnän.

Odotamatta tarkastuksen tuloksia rajamaan separatismia oli viipymättä heikennettävä. Bobrikovin esittämä kymmenkohtainen toimintaohjelma oli seuraava: armeija oli yhdistettävä Venäjän sotaväkeen ja armeijan ylläpitokustannukset ja sotilasrasitus tasattava, valtiosihteerinvirasto oli lakkautettava taikka sen valtuuksia oleellisesti rajoitettava kenraalikuvernöörin valtuuksien hyväksi; lakien kodifiointi oli saatava aikaan sekä vahvistettava erityinen järjestys sellaisten asioiden valmistelulle, jotka olivat yhteisiä keisarikunnalle ja suuriruhtinaskunnalle, venäjä oli otettava virkakieleksi senaatissa, yleensä hallinnossa ja oppilaitoksissa, venäläisille oli suotava mahdollisuus päästä virkoihin Suomessa ilman vuoden 1858 lain rajoituksia; yliopisto oli saatettava valvontaan ja oppilaitosten oppikirjat tarkastettava; Suomen erilliset tulli- ja rahalaitokset oli poistettava; maahan oli luotava venäjänkielinen lehdisto; valtiopäivien avajaisten juhlamenot yksinkertaistettava ja vuoden 1812 kenraalikuvernöörin ohjesääntä oli uudistettava.

Kun oli keskusteltu siitä, oliko venäläisten tarkoitus Suomen täydellinen sulauttaminen emämaahan, on viitattu juuri edellä olevaan asialuetteloon ja puhuttu ohjelmallisesta venäläistämisestä. Toisaalta on kuitenkin osoitettu, että ohjelma koostui itse asiassa vain jo aikaisemmin esillä olleista, mutta kesken jääneistä hankkeista. Varsinainen etninen venäläistämisohjelma Bobrikovin asiapaperi ei ollut, vaan sen tarkoituksena oli Suomen lähentäminen Venäjän keisarikuntaan, separatismin rajoittaminen ja hallinnon tehostaminen. Tähän viittaa myös sotilaskysymyksen rajoittuminen luettolossa itseoikeutetusti ensimmäiseksi ja yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kolmannelle tärkeyssijalle. Bobrikov itsekin puhui ennakkotoimenpiteistä, osaratkaisusta, joka voitaisiin käynnistää ennen ryhtymistä samantapaiseen yleistarkastukseen kuin Baltiassa, eikä suinkaan lopullista venäläistämisohjelmaa. Toisaalta taas vähemmistön lähentäminen keskusvaltaan edellytti enemmistön kielen ja muiden oikeuksien lisäämistä, ja tällä alueella sivuttiin suomalaisille etnisesti arkoja asioita. Merkitsihän uusi politiikka paitsi armeijan sulauttamista myös venäjän käytön ja opetuksen lisäämistää sekä suomalaisen virkamiesaineksenaseman heikkenemistä.

Bobrikoville aiheutti ongelmia suomalaisten vastarinta, joka alkoi heti helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen 1899. Hän joutui työskentelmään lujasti vaientaakseen suomaisten äänet, joiden hän pelkäsi herättävän Pietarissa arvostelua hänen toimiaan kohtaan ja heikentävän hänen asemaansa keisarin silmissä. Bobrikovin toiminnan taustalla väikkyi myös pietarilainen valtapoltitiikka.

Alkuun Bobrikov tarttui tehokkaasti lehdistöön ja onnistui ankarilla sensuuritoimillaan vaimentamaan julkista kritiikkiä. Myös santarmivalvontaa lisättiin, ja järjestyksen valvontakoneistoa tehostettiin. Eri tasoilla vastarinta kuitenkin jatkui ja purkautui mm 1902 asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä väkivaltaisuuksina, mikä sai Bobrikovin vaatimaan yhä kovempia keinoja voidakseen kukistaa vastarinnan. Hän saikin helmikuus 1903 ns. diktatuuriasetuksen nojalla valtuudet karkottaa maasta vastarinnan johtajia ja panna toimeen kotitarkastuksia. Kompromisslinjalle suomalaisten ja venäläisten välillä ei enää ollut tilaa.

Bobrikovin toiminta Suomessa jäi kesken, kun hän kesäkuussa 1904 kuoli Eugen Schaumanin ampumiin luoteihin. Bobrikovin linjaa oli Pietaristakin alettu pitää liian kovaotteisena, sillä toivotun lähentymisen sijasta suomalaiset olivat ajautuneet yhä kauemmaksi venäläisistä. Bobrikovin kuolema antoi mahdollisuuden verhota rautanyrkki silkkihansikkaaseen.

Nikolai Bobrikov

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Bobrikov

Eugen Schauman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eugen_Schauman

Bobrikovin murha
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/bobrikovin_murha_41501.html#media=41503
Miksi Schauman ampui itsensä?
http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=1039&lang=1

Lähdeaineisto: Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0, Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Pentti Virrankoski Suomen historia 2 951-746-342-1