Axel August Granfelt
(1846-1919) oli Kansanvalistusseuran sihteeri vuosina 1878-1907.
Valtiopäivätoiminta ja
siihen liittynyt poliittinen ja yhteiskunnallinen toimeliaisuus
ruokkivat voimistuvasti painettua sanaa, sekä lehdistöä ja
kirjallisuutta. Kansanopetus lisäsi lukutaitoa, ja samalla kasvoi
into saada tietoa olojen kehittämiseksi ja seurata kotimaan ja
ulkomaan asioita. Luettavan kysyntä kasvatti tarjontaa. Kun Suomessa
oli 1860 vain 19 kirjapainoa, oli niitä jo 57 vuonna 1889 ja 133
vuonna 1914. Kirjapainot uusine painokoneineen painoivat etupäässä
sanomalehtiä, mutta myös julkaistu kirjallisuus kasvoi
räjähdysmäisesti. Pääpaino oli yhä tieto- ja
hartauskirjallisuudessa, mutta nyt alkoi kaunokirjallisuuden määrä
tuntuvasti kasvaa. Uusia kustantajia tuli markkinoille Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran rinnalle: K.J. Gummerus aloitti vuonna 1872,
Werner Söderström Oy (WSOY) 1878, Wielin&Göös 1883 ja Otava
1890. Suurimmaksi näistä kasvoivat pian WSOY ja Otava. Gummeruksen
päätuotteita olivat aikakausilehti Kyläkirjaston Kuvalehti
vuodesta 1878. Myös sanomalehdissä julkaistiin runsaasti novelleja
ja romaaneja jatkokertomuksina.
Suomessa oli ennen vuotta
1860 perustettu yli 80 sanomalehteä, mutta vain harvat saatiin
kannattaviksi; lehtiä oli 1860 elossa vain17. Vuonna 1890 maassa oli
jo 60 sanomalehteä, jotka ilmestyivät yhteensä 192 numerona
viikossa. Lehdistä oli 16 sellaisia, jotka ilmestyivät 6 tai 7
kertaa viikossa; Helsingfors Dagblad alkoi vuonna 1871 ilemstyä
Pohjoismassa ensi kerran viikon kaikkina päivinä. Suomenkielisiä
lehdistä oli noin 2/3.
Fennomanian läpimurto
kasvatti suomenkielisten lehtien määrän 1870-90 yhdeksästä
36:een. Tämä kuvastaa suomalaisen yhteiskunnan nopeaa heräämistä.
Siitä vakuuttuu yhä enemmän, kun mainittujen nettolukujen lisäksi
todetaan, että vuosina 1860-89 perustettiin 110 ja 1890-1905 vielä
86 uutta sanomalehteä. Suurin osa tosin jäi lyhytikäisiksi, sillä
samana aikana lakkasti 123 lehteä. Aatteellinen into oli lehtiä
perustettaessa suurempaa kuin taloudellinen pohja, ja kilpailu oli
ankaraakin ankarampaa. 1890-luvulla neljän tai useamman lehden
ilmestymispaikoja olivat Helsinki ja Oulu.
Kun vuonna 1860
sanomalehtiä tilattiin noin 12600 vuosikertaa ja 1885 56000, oli
luku vuonna 1900 jo 250000 vuosikertaa, esimerkiksi sellaiset
kiinnostavat yksittäiset aiheet kuin Turkin sota 1877-78 seuraaminen
nostivat levikkiä kohahtaen, mutta pääasiassa sitä kasvatti
kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. 1900-luvun alussa
levikkiä alkoi lisätä yhä uusien työväenlehtien levikin kasvu,
esimerkiksi Työmiestä tilattiin 1905 jo 10000 kappaletta. Suurimmat
lehdet olivat Hufvustadsbladet (22000), Uusi Suometar (15000) ja Uusi
Aura (16000); Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti oli vielä
3500 vuosikerran lehti. Lehdille oli ominaista koko ajan voimakas
sitoutuminen kielipuolueisiin. Niinpä vuotta ennen suurlakkoa 1905
lehdistä oli ruotsinmielisiä 21, erilaisia suomenmielisiä (vanha-,
nuor- ja yleissuomalaisia) 47, työväenlehtiä 5, virallisia lehtiää
3 ja sitoutumattomia vain 11 lehteä.
Yhteiskunnan monitahoinen
liikkuvuus, ihmisten vapautuminen perinteisistä sosiaalisista ja
hengellisistä sitoumuksista sekä uudet aatteet liberalismista
lakaen vahvistivat ihmisten käsitystä siitä, että yhteiskunta
voidaan muuttaa ja epäkohtia poistaa omatoimisesti. Paikallistasolla
siihen antoi tuntuman uusi kunnallishallinto. Suomalaiskansallinen
liike julisti demokraattisuutta ja kansallista yhteenkuuluvuutta.
Lehdistö valveutti ja herätti. Liberalismi, darwinismi ja
materialismi veivät sivistyneistön maailmankatsomukseen
1880-luvulla synnyttäen voimakkaan jännitteen ja osin pesäeronkin
perinnäiseen kristilliseen maailmankuvaan nähden. Henkinen
liikehdintä alkoi säteillä yhteiskunnan alakerroksiin lehdistön,
aikakausikirjojen ja realistisen kirjallisuuden välityksellä.
Paitsi sivistyneistö myös
kansa tiedosti asemansa yhteiskunnassa entistä vähemmän
sääty-yhteiskunnan rakenteiden mukaan. Alettiin etsiä tukea ja
joukkovoimaan asioihin vaikuttamiseksi etsiytymällä yhteen ja
järjestäytymällä seuroiksi ja yhdistyksiksi.
Puoluepolitisoituminen oli osa tätä järjestäytymistä ja yhdessä
vaikuttamista, vaikkei varsinaista puolueiden organisoitumista vielä
tapahtunutkaan, osin siitä syystä, ettei lainsäädäntö sallinut
vielä poliittisen yhdistymisen vapautta. Mutta muunlaiseen
järjestäytymiseen oli mahdollisuus. Vuonna 1849 annettu asetus
salli taloudellisten, tieteellisten, kirjallisten ja
hyväntekeväisyyttä harjoittavien yhdistysten perustamisen mutta
vain hallitsijan hyväksymin säännöin. Oikeus hyväksyä
yhdistyksen säännöt ja myöntää toimilupa annettiin 1883
senaatille ja 1887 kuvernöörille, koska yhdistysten perustaminen
vilkastui vilkastumistaan. Yhdistyksiä sai perustaa vain
mainittuihin tarkoituksiin.
Fennomaanit organisoivat
1870-luvulla suomalaisuuden ohjelmaa ja yhteiskunnallista tasa-arvoa
ajaessaan erilaisia asiamiesverkostoihin perustuvia
toimintaorganisaatioita. Niitä mudostettiin lehtien
kirjeenvaihtajista ja tilaajista, rahankerääjistä kouluja varten,
kirjallisuuden levittäjistä ym. Tällainen oli myös fennomaanien
ikään kuin ylhäältä käsin 1874 perustama Kansanvalitusseura,
joka organisoi tuhansista jäsenistä ja asiamiehistä muodostuvan
verkoston kautta maan; paitsi että levitettiin valitavaa
kirjallisuutta järjestettiin myäs esitelmiä ja kansanjuhlia.
1880-luvulla alkoivat joukot alhaalta käsin perustaa yhdistyksiä
parannusten aikaansaamiseksi yhteiskunnan epäkohtiin. Perustettiin
naisyhdistyksiä, raittiusyhdistyksiä, nuorisoseuroja ja
työväenyhdistyksiä, voimisteluseuroja ja osuuskuntia.
Ylioppilaskuntakin laillistettiin järjestönä vuonna 1880.
Yhdistystoiminnan pohjalle syntyi valtakunnallisia liikkeitä;
naisasialiike, raittiusliike, nuorisoseuraliike, kotiseutuliike,
osuustoimintaliike ja niin edelleen, omine keskusseuroineen.
Laajimmalle levisivät nuorisoseurat, mitä oli vuonna 1912 jo noin
1300.Oma lohkonsa olivat kirkolliset yhdistykset, kuten
Raamattuseuran ja Lähetysseuran jälkeen 1875 perustettu Suomen
merimieslähetysseura ja NMKY-liikkeen osastot 1880-luvulla.
Yhdistystoiminnan uranuurtajista nousee yli muiden lääkäri
A.A.Granfelt (1846-1919), Kansanvalistusseuran sihteeri, Raittiuden
ystävien puheenjohtaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
julkaisutoiminnan johtaja sekä laulu- ja soittojuhlien alullepanija.
Yhteiskunnallisin ja
poliittisin joukkovoimaan perustuvista järjestäytymisen muodoista
oli työväenliike. Se syntyi teollisuuden työväestön ja
maaseudun runsaan tilattoman väestön tarpeista ryhtyä parantamaan
yhteiskunnallisia oikeuksia ja sosiaalisia oloja, varsinkin, koska
säätyedustukseen perustuvat valtiopäivät eivät tarjonneet
siihen pitkiin aikoihin väylää. Työväestön ja työväenkysymyksen
muodostamiseen vaikuttivat paitsi teollistuminen ja etelän
maaseudulla vaikeus saada omaa maata myös elinkeinovapaus ja
muuttovapaus. Siihen vaikuttivat kristillisen yhtenäiskulttuuriin
murtuminen sekä uskon romahtaminen jumalallisen ja patriarkkaalisen
yhteiskuntajärjestyksen oikeellisuuteen ja lopullisuuteen.
Teollisuuden myötä
työväestönkin tulotaso kasvoi ja työ- ja elinolot paranivat mutta
eivät työväestön omasta mielestä riittävästi niin sanottuun
omistavaan luokkaan nähden. Köyhyys ja työttömyys olivat
alituisena kiusana. Sosiaalisia turvaverkkoja ei vielä ollut.
Myöskään työväen mahdollisuudet parantaa pitemmällä
aikavälillä olojaan, eivät olleet vielä 1900-luvun alussakaan
kehuttavat. Kaikki tämä ravitsi maaperää luokkatietoisuuden
heräämiselle ja voimistumiselle, varsinkin kun sitä alettiin
agitoida suoranaiseksi luokkavihaksi.
Lähdeaineisto: Jouko
Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti