Suurvallan edut

Aleksanteri III solmi 1865 avioliiton Tanskan prinsessan Dagmarin kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Keisari vietti perheineen kesiään myös Suomessa, Langinkoskella Kymissä.

Venäläisessä lehdistössä ja kirjallisuudessa oli jo 1860-luvulta lähtien esiintynyt vaatimuksia autonomisen Suomen erikoisaseman kaventamisesta. Kuuluisimmaksi tällaisista mielenilmauksista tuli kuitenkin keisarillisen hovimestari K.F. Orlinin 1889 julkaisema läehs tuhatsivuinen teos Suomen valloitus, joka särki harhakuvat Suomen asemasta Venäjän keisarikunnan järjestelmässä. Venäläisten mielipiteisiin eivät paljoakaan vaikuttaneet Suomen sanomalehdistön, oikeusoppineiden ja historioitsijoiden kiistakirjoitukset, jossa päättäväisesti torjuttiin Ordinin esittämät väitteet. Tässä alkuaan kirjallisella rintamalla käydyssä taistelussa ei ollut kyse sen vähäisemmästä asiasta kuin Suomen perustuslaeista.

Suomalaisten tulkinnan mukaan oli keisari Aleksanteri I Porvoossa korottanut Suomen kansakunnanksi kansakuntien joukkoon. Antaessaan hallitsijavakuutuksen, jonka hänen jälkeensä tulevat keisarit poikkeuksetta allekirjoittivat, hän oli vahvistanut Ruotsin vallan aikaiset lait, muun muassa vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan. Venäjän itsevaltaisella keisarilla ei näiden mukaan olisi ollut Suomen suurruhtinaskunnassa rajoittamatonta valtaa. Lakiahan ei voitu säätää eikä kumota Suomen säätyjen myötävaikutuksetta. Venäläisten oikeusoppineiden mielestä hallitsija saattoi kuitenkin perua vakuutuksen. Keisarin tahto määräsi kaiken.

Vuosisadan alkupuolella ongelma ei ollut ajankohtainen, sillä itsevaltainen hallitusjärjestelmä ja siihen liittynyt taantumus olivat suojelleet Suomen asemaa kaikilta muutoksilta. Mutta vuosisadan loppupuolella tilanne oli toinen, ja keisarikunnan integraatipyrkimyksten kasvaessa valtakunnalliset näkökohdat ja Suomen yhä voimistunut erillisasema törmäsivät vastakkain. Suomen tätä ajanjakosoa alettiin kutsua sortokaudeksi, routavuosiksi tai laillisuustaistelun kaudeksi. Nimitykset kuvaavat suomalaisten suhtautumista valtakunnallistamiseen, niin suuria eroja kuin menettelytapakysymyksissä voidaankin havaita.

Venäjän Suomeen kohdistaman yhtenäistämispolitiikan taustalla oli sekä reaalisia taloudellisia ja strategisia vaikuttimia, että aatteellis-poliittisia virikkeitä, jotka nekin paljolti imivät kayttövoimansa suurvallan sisäisistä rakennepiirteistä. Eräs tällainen oli Venäjän valtapiirin laajentaminen niin, että 1800-luvun lopulla pääkansallisuutta, siovenäläisiä, oli enää puolet keisarin alamaisista, kun laskentaperusteena käytetään kielitunnusmerkkiä. Tsaristinen halllitusjärjestelmä oli aluksi pyrkinyt käännyttämään valtakunnan ei-kritityt alamaiset oikeaan uskoon. Uskonnon rinnalle oli kuitenkin jo varhain alkanut nousta poliittinen motiivi. Kansallisten vähemmistöjen – kuten isovenäläistenkin – kohtelu oli tullut riippuvaiseksi siitä, mikä katsottiin itsevaltiuden lujittamisen takeeksi.

Nationalismin levittyä Venäjällekin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota kansallisiin tekijöihin. Kuitenkin vasta Puolan kapinan (1863) jälkeen voidaan puhua venäläistämisestä hallituksen virallisena politiikkana. Pääkansallisuuden isäntävaltaa alettiin tähdentää ja rajamaiden kansallinen voimistuminen nähdä keisarikuntaa hajottavana tekijänä. Valtakunnallisen byrokratian kannalta taas kansallinen ja uskonnollinen kirjavuus olivat selväpiirteisen hallinnon esteitä. Isovenäläisestä kansallistunteesta saatiin myös ase kasvaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä vastaan. Huomio voitiin suunnata pois ratkaisemattomista sisäisistä ongelmista.

Uuuden politiikan käyttöönottoa nopeuttivat myös ulkopoliittiset tapahtumat. Länsi- ja Keski-Euroopan suurten kansallisvaltioiden vakiintuminen ja lähtö imperialistiseen kilpailuun havahdutti Pietarinkin vallanpitäjät yhtenäistämään hajanaista valtakuntaa. Venäläistämisen aikataulu noudatti strategisen ajattelun peruslinjoja. Puola oli valtakunnallistettu ja 1860-luvulla. Seuraavaksi oli vuorossa Liettua, jossa venäläistäminen toteutettiin erittäin brutaalisti. Baltiassa hallin ja koululaitoksen kieleksi tuli venäjä, luterilaiseen kirkkoon kohdistettiin syrjintää ja esim. Tarton yliopisto venäläistettiin. Saksalaisen hallinnon, kielen ja kulttuurin syrjäyttämisellä pyrittiin tavoittelemaan paikallisen väestön suosiota, joskaan yritys ei onnistunut. Esim. virolaiset ja lättilöiset eivät halunneet siirtyä saksan kielen ylivallasta venäläiseen hegemoniaan vaan halusivat toteuttaa omia kansallisia tavoitteitaan. Vastaava ilmiöhän tapahtui Suomessa, jossa suomenkielinen väestö ei tahtonut lupåua ruotsista venäjän hyväksi, vaan tavoitteli ruotsinkielisen kulttuurin sijaan suomenkielistä sivistystä. Läntisten rajamaiden ohella myös Venäjän muita kansoja pyrittiin lähentämään määrätietoisesti valtakuntaan.Tavoitteena oli yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.

Lähdeaineisto Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0