Aleksanteri III solmi 1865
avioliiton Tanskan prinsessan Dagmarin kanssa. Perheeseen syntyi
kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Keisari vietti perheineen kesiään
myös Suomessa, Langinkoskella Kymissä.
Venäläisessä
lehdistössä ja kirjallisuudessa oli jo 1860-luvulta lähtien
esiintynyt vaatimuksia autonomisen Suomen erikoisaseman
kaventamisesta. Kuuluisimmaksi tällaisista mielenilmauksista tuli
kuitenkin keisarillisen hovimestari K.F. Orlinin 1889 julkaisema
läehs tuhatsivuinen teos Suomen valloitus, joka särki harhakuvat
Suomen asemasta Venäjän keisarikunnan järjestelmässä.
Venäläisten mielipiteisiin eivät paljoakaan vaikuttaneet Suomen
sanomalehdistön, oikeusoppineiden ja historioitsijoiden
kiistakirjoitukset, jossa päättäväisesti torjuttiin Ordinin
esittämät väitteet. Tässä alkuaan kirjallisella rintamalla
käydyssä taistelussa ei ollut kyse sen vähäisemmästä asiasta
kuin Suomen perustuslaeista.
Suomalaisten tulkinnan
mukaan oli keisari Aleksanteri I Porvoossa korottanut Suomen
kansakunnanksi kansakuntien joukkoon. Antaessaan
hallitsijavakuutuksen, jonka hänen jälkeensä tulevat keisarit
poikkeuksetta allekirjoittivat, hän oli vahvistanut Ruotsin vallan
aikaiset lait, muun muassa vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789
yhdistys- ja vakuuskirjan. Venäjän itsevaltaisella keisarilla ei
näiden mukaan olisi ollut Suomen suurruhtinaskunnassa
rajoittamatonta valtaa. Lakiahan ei voitu säätää eikä kumota
Suomen säätyjen myötävaikutuksetta. Venäläisten
oikeusoppineiden mielestä hallitsija saattoi kuitenkin perua
vakuutuksen. Keisarin tahto määräsi kaiken.
Vuosisadan alkupuolella
ongelma ei ollut ajankohtainen, sillä itsevaltainen
hallitusjärjestelmä ja siihen liittynyt taantumus olivat suojelleet
Suomen asemaa kaikilta muutoksilta. Mutta vuosisadan loppupuolella
tilanne oli toinen, ja keisarikunnan integraatipyrkimyksten kasvaessa
valtakunnalliset näkökohdat ja Suomen yhä voimistunut erillisasema
törmäsivät vastakkain. Suomen tätä ajanjakosoa alettiin kutsua
sortokaudeksi, routavuosiksi tai laillisuustaistelun kaudeksi.
Nimitykset kuvaavat suomalaisten suhtautumista
valtakunnallistamiseen, niin suuria eroja kuin
menettelytapakysymyksissä voidaankin havaita.
Venäjän Suomeen
kohdistaman yhtenäistämispolitiikan taustalla oli sekä reaalisia
taloudellisia ja strategisia vaikuttimia, että
aatteellis-poliittisia virikkeitä, jotka nekin paljolti imivät
kayttövoimansa suurvallan sisäisistä rakennepiirteistä. Eräs
tällainen oli Venäjän valtapiirin laajentaminen niin, että
1800-luvun lopulla pääkansallisuutta, siovenäläisiä, oli enää
puolet keisarin alamaisista, kun laskentaperusteena käytetään
kielitunnusmerkkiä. Tsaristinen halllitusjärjestelmä oli aluksi
pyrkinyt käännyttämään valtakunnan ei-kritityt alamaiset oikeaan
uskoon. Uskonnon rinnalle oli kuitenkin jo varhain alkanut nousta
poliittinen motiivi. Kansallisten vähemmistöjen – kuten
isovenäläistenkin – kohtelu oli tullut riippuvaiseksi siitä,
mikä katsottiin itsevaltiuden lujittamisen takeeksi.
Nationalismin levittyä
Venäjällekin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota
kansallisiin tekijöihin. Kuitenkin vasta Puolan kapinan (1863)
jälkeen voidaan puhua venäläistämisestä hallituksen virallisena
politiikkana. Pääkansallisuuden isäntävaltaa alettiin tähdentää
ja rajamaiden kansallinen voimistuminen nähdä keisarikuntaa
hajottavana tekijänä. Valtakunnallisen byrokratian kannalta taas
kansallinen ja uskonnollinen kirjavuus olivat selväpiirteisen
hallinnon esteitä. Isovenäläisestä kansallistunteesta saatiin
myös ase kasvaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä vastaan.
Huomio voitiin suunnata pois ratkaisemattomista sisäisistä
ongelmista.
Uuuden politiikan
käyttöönottoa nopeuttivat myös ulkopoliittiset tapahtumat. Länsi-
ja Keski-Euroopan suurten kansallisvaltioiden vakiintuminen ja lähtö
imperialistiseen kilpailuun havahdutti Pietarinkin vallanpitäjät
yhtenäistämään hajanaista valtakuntaa. Venäläistämisen
aikataulu noudatti strategisen ajattelun peruslinjoja. Puola oli
valtakunnallistettu ja 1860-luvulla. Seuraavaksi oli vuorossa
Liettua, jossa venäläistäminen toteutettiin erittäin brutaalisti.
Baltiassa hallin ja koululaitoksen kieleksi tuli venäjä,
luterilaiseen kirkkoon kohdistettiin syrjintää ja esim. Tarton
yliopisto venäläistettiin. Saksalaisen hallinnon, kielen ja
kulttuurin syrjäyttämisellä pyrittiin tavoittelemaan paikallisen
väestön suosiota, joskaan yritys ei onnistunut. Esim. virolaiset ja
lättilöiset eivät halunneet siirtyä saksan kielen ylivallasta
venäläiseen hegemoniaan vaan halusivat toteuttaa omia kansallisia
tavoitteitaan. Vastaava ilmiöhän tapahtui Suomessa, jossa
suomenkielinen väestö ei tahtonut lupåua ruotsista venäjän
hyväksi, vaan tavoitteli ruotsinkielisen kulttuurin sijaan
suomenkielistä sivistystä. Läntisten rajamaiden ohella myös
Venäjän muita kansoja pyrittiin lähentämään määrätietoisesti
valtakuntaan.Tavoitteena oli yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.
Lähdeaineisto Suomen
historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti