Suomi Venäjän imperialistien silmätikkuna

Aleksanteri III

Sisäisten ongelmien ohella suomalaisten huomio kiintyi 1880-luvulta lähtien maamme ja Venäjän suhteiden hitaaseen mutta selvään viilenemiseen. Pääaiheena tähän oli vanhoillisen ja nationalistisen suuntauksen entista lujemppi ote keisarikunnan politiikkaan. Sen näkyvänä syynä oli Aleksanteri II:n murha,mutta se liittyi myös Euroopan suurvaltojen yleiseen linjaan. Elettin korostuneen imperialismin aikakautta. Saksa hankki siirtomaita eteenkin Afrikasta päästäkseen maailmanvallaksi Englannin ja Ranskan tapaan. Venäjä pyrki laajentamaan vaikutustaan eri puolilla Aasiaa, ja uhitteleva kilpailu brittien kanssa jatkui. Venäjän ja Saksan suhteet viilenivät Saksan ja Itävalta-Unkarin tehtyä 1879 liiton. Venäjä alkoi puolestaan lähentyä Ranskaa, ja 1894 nämä maat solmivat puolutusliiton.

Eurooppalaiseen imperialismiin liittyi valtakunnan yhteistäminen hallinnollisesti ja myös etnisesti. Vähemmistökansallisuudet alistettiin tiukkaan valvontaan, j apitkäll tähtäyksellä oli tavoitteena niiden sulauttaminen hallitsevaan kansaan. Tähän pyrittiin Saksan puolalaisilla alueilla, ja siitä Venäjän nationalistit saivat esikuvaa. Heidän tavoitteensa hyväksyi pääpiirteissään myös Aleksanteri III, luonteeltaan hyväntahtoinen hallitsija, joka oli altis uskomaan nationalistien todisteluja. Näiden henkinen johtaja, Venäjän kirkon ylimmän hallintoelimen Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovits Pobedonostshev li Aleksanteri III:n entinen opettaja ja luottomies, joten hänellä oli mieskohtaista vaikutusvaltaa keisariin.

Pobedonostshevin piiri oli vuorenvarma siitä, että kaikki liberalismin ilmaukset olivat harhaa, joka veisi Länsi-Euroopan maat ajan mittaan perikatoon. Venäjällä ne piti ehdottomasti torjua. Siellä tuli nojautua entistaä johdonmukaisemmin tsaarin patriarkaaliseen yksinvaltaan, jonka Jumala oli säätänyt, sekä oikeauskoiseen kirkkoon, tehokkaaseen poliisiin ja vahvaan armeijaan. Kansan luottaessa lapsenomaisesti tsaariin Venäjä tulisi yhä voimakkaammaksi ja voisi aikanaan palauttaa uskon ja yhteiskuntarauhan rämettyneeseen Länsi-Eurooppaankin. Venäjän sivistyneistössa oli kyllä liberaalejakin, ja siellä oli vähitellen nousemassa myös sosialistinen liike, mutta valtiovalta pysyi konservatiivien lujassa otteessa.

Pian Aleksanteri III:n astutttua valtaan Venäjän nationalistit iskivät silmänsä Suomeen, joka oli siihen asti välttynyt Puolassa ja Baltian maissa alkaneelta venäläistämiseltä. Useat lehdet ryhtyivät jo 1883 kritikoimaan Suomen erikoisasemaa, ja seuraavin vuosina hyökkäykset yleistyivät saaden yhä monipuolisemman sisällön. Tähän vaikuttivat eräät 1885 sattuneet tapahtumat. Venäjän ja Englannin välille syntyi jälleen paha selkkaus lähinnä Afganistanin suunnalla, ja kun sodanvaaraa pidettiin suurena, mieliala oli Suomessakin jännittynyt; pelättiin kauppalaivaston ja rannikkokaupunkien kärsivä pahasti kuten itämaisen sodan aikana. Niinp Helsingfors Dagbladetin päätoimittaja Anders Herman Chydenius, kiihkeä liberaali ja länsimaiden ystävä, herätti ajatuksen Suomen julistamisesta puolueettomaksi ja kirjoitti siitä sumeilematta lehdessään.

Vaikka muut lehdet suhtatuivat ehdotukseen nuivasti, kenraalikuvernööri Heiden varoitteli suomalaisia toistuvasti. Aleksanteri III:n käydessä elokuussa 1885 Suomessa hän näyttää ollen sangen tyytyväinen täkäläiseen mielialaan. Samaan aikaan lontoolainen lehti Daily News julkaisi kuitenkin kirjoitukset, jossa väitettiin suomalaisten poliitikkojen korostaneen, että Suomi ja Venäjä olivat kaksi eri valtiota. He kuuluivat myös toivoneen, että Suomi julistettaisiin sodan syttyessä puolueettomaksi ja venäläiset joukot lähtisivät maasta.

Tästä kirjoituksesta, jonka aineiston Lauri Hyvämäki päätteli olleen peräisin ”Dagbladetin piiristä”, koitui Suomelle ikäviä seurauksia. Lukuisat venäläiset lehdet, muun muassa suurimman levikin saanut pietarilainen Novoje Vremja ja tietenkin Suomen vanha vihollinen Moskovskaja Vedomosti, kävivät kiihkeästi maamme kimppuun. Novoje Vremja julisti että Suomi oli sodassa valloitettu maa, jonka jo rodultaankin typerän kansan pitäisi muistaa asemansa, koska Venäjä voisi muussa tapauksessa ”valloittaa” Suomen uudelleen.

Venäjän nationalistien raivoa lisäsi tieto Koljonvirran taistelun muistomerkin paljastamisesta elokuussa 1885 sotilaallisin kunnianosoituksin. Se ei ollut ensimmäinen Suomen sodan taistelujen muistomerkki, mutta sen paljastaminen sattui pahaan aikaan. Vanha tunnettu slavofiili Ivan Segejevits Aksakov ehdotti Suomen itsehallinnon alistamista jonkin Venäjän valtioelimen valvontaan. Eräät liberaalien hallitsemat venäläiset lehdet puolustivat Suomen autonomiaa, mutta se vain lisäsi vanhoillisten vihamielisyyttä.Suomessa koetettiin torjua moitteita ja toisaalta kirjoittaa maamme asemasta entistä varovaisemmin, näin etenkin suomalaisen puolueen lehdissä.

Konkreettinen vaara näytti kuitenkin syntyvän Suomen valta-oikeudellista asemaa koskevien säädösten ja ennakkotapausten kokoamisesta. Siihen ryhdyttiin Suomen senaatin aloitteesta, ja kodifionnin ssi 1885 tehtäväkseen suomalainen komitea. Kreivi Heiden sekaantui kuitenkin 1890 asiaan ja asetti keisarin suostumuksella työtä jatkamaan sekakomitean, josssa oli arvovaltaisia venäläisiä jäseniä, lopulta enemmistönä. Komitea ehdotti 1893 että keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait toimitettaisiin ennen keisarille esittelemistaä Venäjän korkeimpien hallintoelinten tarkastettavaksi. Suomalaisten tiukka asettuminen tätä automialle vaarallista ehdotusta vastaan vaikutti kuitenkin keisariin, ja hän keskeytti sen kehittelyn.

Keisari oli alkanut myötäillä Venäjän nationalisteja näiden halutessa yhdistää Suomen rahalaitoksen sekä tulli- ja postilaitoksen venäläisiin instituutioihin. Suomalaisten huomautuksista huolimatta hän antoi kesäkusssa 1890 venäläisen virkamiehen esittelystä ja siis Aleksanteri I:n vahvistamasta järjestyksestä poiketen ”postimanifestin”, jolla Suomen posti yhdistettiin Venäjän postilaitokseen. Samalla oli syntynyt autonomian kannalta uhkaavalta näyttävä ennakkotapaus.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1