Aktiivinen vastarinta

Konni Zilliacus

Passiivinen vastarinta Venäjän yhtenäistämistoimia vastaaan ei johtanut nopeisiin tuloksiin. Pikemminkin vaikutti siltä, että hallitus perisi lopulta voiton. Vastarinnan toimeliaimmat kannatajat alkoivat kyllästyä laillisuuslinjan edustajien ainaiseen varovaisuuteen. Perustuslaillisetan vanhempaan johtoon kuului henkilöitä, joille lieväkin kansalaistottelemattomuus oli kauhistus.

Länsi-Euroopassa toimivat venäläiset vastarintajärjestöt olivat tärkeitä taustatekijöitä suomalaisen aktivismin järjestäytymiselle. Näillä järjestöillä, joista mm. sosiaalivallankumoukselliset käyttivät väkivaltaa taisteluaseenaan, oli yhteyksiä suomalaisiin, sillä Suomen kautta salakuljetettiin paljon kirjallisuutta Pietariin. Konni Zilliacuksen 1902 ilmestynyt teos Det revolutionärä Ryssland ja salainen lehdistö tekivät venäläisten toimintaa tunnetuksi Suomessa. Vastarinnan kannattajille haluttiin osoittaa, että he eivät taistelleet hallitustaan vastaan yksin.

Bobrikovin diktatuurin masentamina suomalaiset alkoivat etsiä uusia keinoja. Kirjailija Arvid Mörne esitti salaisen Veckans Nyheterin palstoilla lokakuussa 1903, että passiivisen vastarinnan ohella olii kansan taistelutahdon kohottamiseksi tehtävä vastarintaa, joka näkyisi, kuuluisi ja herättäisi vihollisessa pelkoa. Se olisi kansallisen hätävarjelun nimissä moraalisesti oikeutettua.

Syksyllä 1903 pidetyssä karkotettujen kokouksessa ns. Tukholman valtiopäivillä, Konni Zilliacus sai tehtäväkseen aloittaa neuvottelut venäläisten oppositiojohtajien kanssa. Hän sai aikaan kaikien Venäjän hallitusta vastustaneiden ryhmien kokouksen, joka kokoontui Pariisissa syksyllä 1904. Läsnä olivat venäläiset vapaamielistn, sosialistivallankumouksellisten, sosiaalidemokraattien ja useiden vähemmistökansallisuuksien edustajia. Kokouksen julkilausumassa vastustettiin itsevaltiutta, vaaadittiin yleistä äänioikeutta ja demokratiaa. Lisäksi tuomittiin Suomen perustuslakeihin kohdistetut loukkakset ja tunnustettiin kansojen itsemäärämisoikeus.

Suomalaiset perustuslailliset odottivat kuitenkin pajon syksyllä 1904 koolle kutsutuilta valtiopäiviltä eivätkä yhtyneetkään Pariisin julkilausuman allekirjoittajiin. Zilliacus joutui hankalaan välikäteen, ja saadakseen julkilausuman alle edes jonkin suomalaisen ryhmän nimen hän perusti uuden puolueen. Näin syntyi 17. marraskuuta 1904 Tukholmassa Suomen Aktiivinen Vapauspuolue, jonka ohjelmaan kuului aseellinen vastarinta ja halu hävittää suomalaisten perinteinen uskollisuus hallitsijaa kohtaan. Organisaatiolla oli vahvasti salaseuramainen luonne. Puolueen pieneen jäsenjoukkoon kuului pääasiassa nuoria, ruotsinkielisiä, akaateemisen koulutuksen saaneita miehiä ja naisia.

Ensimmäisen sortokauden tunnetuin poliittinen veroteko, Bobrikovin murha, ei ollut aktivistien toimeenpanema. He suorittivat kuitenkin muutamia väkivallantekoja, jotka kohdistuivat etupäässä Suomessa toimineisiin venäläisiin virkamiehiin ja santarmehin. He valmistelivat venäläisten kanssa myäs kapinaa itsevaltiutta kukistamiseksi. Aktivisteista tuli pian santarmiraporttien päätähtiä, ja heidnä kuvitellut toimensa hermostuttivat Venäjän hallituksen edustajia.

Aktivistien tavoitteena oli suomalaisten aseistaminen, ja tässä he saivat tukea japanilaisilta, jotka helmikuussa 1904 alkaneen sodan aikna rahoittivat aktivistien aseostoja. Sveitsistä ostettiin mm. runsaat 15000 kuvääriä, konekiväärejä ja räjähdysaineita. Niitä kuljettamaan hankittiin vanha höyrylaiva John Grafton sekä pari pienempää alusta, Purettuaan osan lastistaan syyskuun alussa 1905 Kemin ja Pietarsaaren edustalla aselaiva kuitenkin haaksirikkoutui, ja seoli pakko räjäyttää lasteineen päivineen. Suomalaiset saivat vain kolmisensataa kivääriä ja muutamia kymmeniä pistooleja. Venäläisten keskuudessa huhumylly kertoi koko Pohjanmaan aseistautuisesta.

Suurlakon aikana aktivistit eivät ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, mutta olivat yhteistoiminnassa työväestön edustajien kanssa ja esiintyivät innolla toripuhujina. Vaikka lakon lopputulos merkitsi helpotusta Suomen asemaan, aktivistit suhtautuivat Venäjään epäluuloisesti. Puolueen organisaatiota ei purettu, ja suomalaisten aseistamista jatkettiin. Vuonna 1906 päätettiin luopua terrorista toistaiseksi, ja tavoitteeksi otettin tasavaltainen, demokraattinen valtiomuoto. Puolueen toiminta kuitenkin kihtui nopeasti, ja viimeiset kokoukset pidettiin 1908. Vuonna 1905 perustettu aktivistien julkinen viikkolehti Framtid lakkasi ilmestysmästä 1910.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN951-8933-60-X