Helmikuun manifesti

Edward Iston maalaus ”Hyökäys” kuvaa tilanne helmikuun manifestin jälkeen 1899

Saavuttuaan lokakuussa 1898 Helsinkiin Bobrikov luki rajamaan korkeimmille viranomaisille ja lehdistölle kenraalikuvernöörin palatsissa ohjelmapuheensa, jossa hän suorasukaisesti ilmoitti, että läheisemmän yhteyden aikaansaaminen Suomen ja keisarikunnan välille oli välttämätöntä. Tästä seikasta ei hänen mukaansa saanut esiintyä väärinkäsityksiä. Venäjä oli yhteinen ja jakamaton, kuten se valtaistuinkin, jonka suojassa suuriruhtinaskunta oli saavuttanut hyvinvointinsa. Suomen sisäinen hallinto ja paikalliset oikeudet säilyisivät, elleivät ne ole ristiriidassa Venäjän edun ja arvon kanssa, Bobrikov julisti keisarille ja tällä kertaa myös Venäjälle uskollisuuttan vakuuttaville senaattoreille. Suomen oloihin perehdyttyäään kenraalikuvernööri joutui toteamaan, ettei maalla ollut mitään yhteistä valtakunnan kanssa ja että matkustus täällä oli kuin ulkomailla kulkemista. Kuitenkin tämä alue Bobrikovin mielestä valtakunnan pääkaupungin lähin ja strategisesti erittäin tärkeä rajamaa. Mutta kaikki olosuhteet hallinnon sisäistä rakennetta myöten edistivät jatkuvaa vieraantumista Venäjästä.

Suomen asiaan tartuttiinkin pitävästi ja nimenomaan sotilaskysymyksen vuoksi. Jo heinäkuussa 1898 keisari oli antanut senaatin tehtäväksi laatia joulukuun alkuun mennessä luonnoksen uutta asevelvollisuuslakia varten. Senaatin ehdotuksessa tähdennettiin Suomen perustuslakeihin vedoten, ettei asiaa voitu ratkaista muuten kuin keisarin ja valtiopäivien yhteisellä päätöksellä. Senaatin mielestä vuoden 1878 asevelvollisuuslaki täytti hyvin tehtävänsä. Tämän vuoksi se ei voinut hyväksyä Venäjän pääesikunnan laatimaa ehdotusta muutamia vähäisiä yksityiskohtia lukuun ottamatta, vaan valmisti kokonaan uuden esitysluonnoksen, joka olennaisissa kohdin tukeutui voimassa olleesseen asevelvollisuuslakiin. Bobrikov ja Venäjän sisäministeri puolestaan katsoivat senaatin ylittänen valtuutensa ryhtyessään laatimaan uutta esitystä. Venäläisellä taholla korostettiin, että senaatin tehtävänä oli muotoseikkojen valvonta. Hallituksen jo hyväksymät laajat periaatteelliset kysymykset oli sellaisinaan jätettävä valtiopäiville.

Suomen asevelvollisuusasia ja kysymys yleisvaltakunnalisen lainsäädännön ulottamisesta Suomeen tulivat ajankohtaisiksi juuri vuosisadan taitteessa. Suomen säädyt kutsuttiin ylimääräisille valtiopäiville tammikuussa 1899 käsittelemään hallituksen asevelvollisuuslakiesitystä. Nopeasti kävi ilmi, että säädyt eivät missään tapauksessa hyväksyisi Suomen oman asevelvollisuusarmeijan liittämistä osaksi Venäjän armeijaa. Silloin Nikolai II neuvonantajineen pääti lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla : ratkaita asevelvollisuuskysymyksen ilman säätyjä ja rajoittaa niden valtuuksia valtakunnan kokonaisetua koskevissa asioissa. Tähän tarvittiin helmikuun manifestin nimellä tunnettu julistuskirja, jonka keisari allekirjoitti 15. helmikuuta 1899.

Bobrikovin mielestä syntynyt ”sekaannus” pohjatui siihen, ettei Suomessa ymmärretty kyseessä olevan yleisvaltakunnallinen yhteiskuntajärjestys. Tilanteen selkeyttämiseksi oli annettava erityinen ukaasi (julistus) sellaisten lakien säättämisjärjestyksestä, joilla oli yleisvaltakunnallista merkitystä. Tätä Venäjän oikeusministeriössä jo valmisteltiinkin. Venäjän sotaministerin ja kenraalikuvernöörin aloitteesta oli perustettu komitea muotoilemaan tarvittavat säädökset oikeusministeriössä säilytetyn aineiston pohjalta. Suuriruhtina Mihailin johtaman komission työ oli ripeää, ja Suomen ministerivaltiosihteerin tekemät huomatukset Suomen perustuslakien asettamista vaatimuksista se jätti ottamatta huomioon. Komissio valmisti perussäännökset yleisvaltakunnallisten lakien säätämisestä. Ne julkaistiin keisarin 15.2.1899 hyväksymän armollisen julistuskijran eli helmikuun manifestin yhteydessä, joka aloitti ensimmäisen sortokauden (1899-1905).

Venäläisten pyrkimysten taustalla oli Saksan yhdistymisen aiheuttanut poliittisen voimatasapainon muuttuminen Keski-Euroopasssa. Saksasta oli tullut Venäjälle turvallisuuspoliittinen uhkatekijä, ja Pietarin varmistaminen vaati Venäjän hallitusta lujittamaan otettaan ensin Baltiassa ja sitten myös Suomessa. Pyrkimyksille antoivat pontta venäläisten nationalistien vaatimukset vahvistaa valtakunnan kielen ja kulttuurin asemaan reuna-alueilla.

Manifestissa todettiin Suomen saaneen Aleksanteri 1:ltä ja hänen seuraajiltaaan oman paikallisen lainsäädäntönsä ja hallintonsa. Sen sijaan ei ollut olemassa täsmällisiä ohjeita yleisvaltakunnallisten ja siis myös Suome koskevien lakien säätämisjärjestyksestä. Sama puute koski ainoastaan Suomessa voimaan tulevia valtakunnan etuihin liittyviä lakeja. Puutteen poistamiseksi oli annettu puheena olevat perussäännökset, joiden mukaan aloitteen yleisvaltakunnalisen lain säätämiseksi saattoi thedä joko valtakunnan ministeri tai Suomen ministerivaltiosihteeri. Näiden tuli kuitenkin ensin neuvotella keskenään. Aloiteoikeus oli myös kenraalikuvernöörillä mutta joko ministerin tai ministerivaltiosihteerin täytyi toimia välittäjänä. Hallitsijan hyväksyttyä aloitteen oli keisarikunnan asianomaisen ministerin hankittavan kenraarikuvernöörin, ministerivaltiosihteerin tai senaatin lausunnot. Mikäli aloite edellytti valtiopäivíen käsittelyä, Suomen säädyt saivat antaa siitä lausunnon. Tämän jälkeen lakiehdotus meni Venäjän valtakunnanneuvoston, jonka käsitellessä asiaa olivat läsnä kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja keisarin erikseen määräämät senaatin jäsenet. Kun keisari oli vahvistanut valtakunnaneuvoston päätöksen, se oli julkistettava sekä keisarikunnassa että suuriruhtinaskunnassa. Manifestin ja perussäännösten mukaan puhtaasti paikalliset lait ja asetukset säädettiin edelleenkin suomalaisessa lainsäätämisjärjestestyksessä. Yhteisvaltakunnallisista asioista ei katsottu tarpeelliseksi laatia luetteloa. Raja oli keisarin määrittävissä. Yleisvaltakunnallisuuden täsmentämättä jättäminen juuri olikin suomalaisten kannallalta arveluttavinta.

Lainsäädännössä ei ollut aiemmin määritelty Suomen säätyjen asemaa silloin, kun käsiteltävänä oli koko valtakunta koskevia asioita. Helmikuun manifestin oleellinen sisältö oli se, että Suomen säädyille annettiin yleisvaltakunnallisissa asioissa ainoastaan lausunto-oikeus.

Helmikuun manifestin perusteella Venäjän hallitus ryhtyi yhtenäistoimiin eri hallinnonaloilla. Suomalainen vastarinta antoi aiheitta vahvistaa venäläistä järjestysvaltakoneisto ja lähteä ”sotilasdiktatuurin” tielle. Suurlakon jälkeen annetulla marraskuun manifestilla 1905 helmikuun manifestin toteuttaminen keskeytettiin, mutta vasta 1917 väliaikainen hallitus kumosti sen lopullisesti maaliskuun julistukirjalla.

Helmikuun manifesti

http://fi.wikipedia.org/wiki/Helmikuun_manifesti

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja

http://www.histdoc.net/historia/keisarik.html

Edward Isto

http://fi.wikipedia.org/wiki/Edvard_Isto

Suuri adressi

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Suuri_adressi

Helmikuun manifesti

http://fi.wikipedia.org/wiki/Helmikuun_manifesti_(elokuva)

Lähdeaineisto Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-1-4253-0, Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X