Valkoinen ja punainen Suomi vastakkain

Punakaartilaisosasto Hakaniemen huvilan portailla mellakan aikana.

Viaporiin sijoitettujen venäläisten sotilaiden keskuudessa puhkesi kapina 30. heinäkuutaa 1906. Se oli venäläisten matruusien kapina oman hallituksen lujittuvaa otetta vastaan. Suomalaisten kannalta tapahtuman teki tärkeäksi se, että punakaartilaisia lähti linnakkeeseen kapinallisten avuksi. Helteisten päivien aikana sattui Hakaniemessä myös ensimmäinen suomalaisten kaartien välinen aseellinen yhteenotto.

Venäjä sai vuoden 1905 lakkoliikkeen seurauksena ensimmäisen perustuslakinsa ja edustuslaitoksen, duuman. Keisarin valtaoikeudet olivat kuitenkin edelleen laajat, ja kun hallituksen ote vahvistui, keisari hajotti liian liberaalina pitämänsä duuman 1906. Sen jäsenet kehottivat kansaa nousemaan hallitusta vastaan. Tämä sytytti pian Viaporin, jonka sotilaiden keskuudessa sosialisivallankumoukselliset ja bolsevikit nauttivat kannatusta.

Suomalaiset punakaartilaiset osallistuivat kapinan valmisteluun, ja kanpinoitsijat uskoivat saavansa avukseen myös aktivistit. Puolueena aktivistit kuitenkin päättivät jäädä tarkkailijan osaan, mutta yksityiset jäsenet saivat luvan avustaa kapinallisia. Ivallisesti huomautettiin jälkeenpäin, että apu kapinapäivien aikana jäi yhteen makkarakoriin. Myöhemmin aktivistit auttoivat kapinan johtajia pakenemaan maasta.

Sen sijaan satakunta punakaartilaista lähti Viaporiin, ja kaartilaiset katkoivat rautatieyhteyksiä Helsingin ympäristössä estääkseen hallituksen lisäjoukkojen pääsyn paikalle. Punakaartin päällikkö Johan Kock julisti 31. heinäkuuta lakon Helsinkiin tukeakseen kapinaa ja vaati sosiaalidemokraatteja julistamaan koko maahan yleislakon. Puolue ei kuitenkaan yhtynyt hankkeeseen, vaan jäi odottamaan tilanteen kehittymistä. Vasta kun kapinan epäonnistuminen oli jo selvää, puoluejohto suostui lakkoon Helsingissä, jotta tilanne saataisiin mahdollisimman pian rauhoittumaan. Villit huhut tiesivät kertoa, että Viaporista tulitettaisiiin Helsinkiä, jos lakkoa ei julistettaisi. Viapori oli kuitenkin noussut kapinaan liian aikaisin: matruusit jäivät yksin ja antautuivat 2. elokuuta 1906.

Kockin julistaman lakon alkupäivinä oli melko rauhallista, liikenne toimi ja kaupat olivat auki. Punakaartilaiset iskivat 1. elokuutta vain Tallbergin varastoon ja saivat sieltä dynamiittia ja aseita. Vasta 2. elokuutta väkijoukko alkoi häiritä liikennettä Sörnäisissä, jolloin raitiovaunut ajettiin talleille. Kun Palokunnantaloon kokoontuneet suojeluskuntalaiset tästä tiedon, he lähtivät käynnistämään liikennettä ja suojasivat aseineen vaunuja. Väkijoukko oli kasannut Hakaniemen torin ympäristöön esteitä, ja kun suojeluskuntalaiset yrittivät poistaa niitä, syntyi yhteenotto.

Raitiovaunuja heitettiin kivillä ja hetken kuluttua kuului myös laukauksia. Poliisit onnistuivat rauhoittamaan tilanteen, mutta kun he vetäytyivät paikalta, laukausten vaihto alkoi uudelleen. Suojeluskuntalaisten osastot eivät kuitenkaan kohdanneet Pitkänsillan pohjoispuolelta järjestyneitä punakaartilaisia vaain yksittäisiä ammuskelijoita. Verisin yhteenotto tapahtui suojeluskuntalaisten ja Katajanokan kasarmista karanneiden, sittemin punakaartilaisten piilottelemien venäläisten matruusien välillä.

Tilannen laukesi Hakaniemessä vasta, kun paikalle oli komennettu venäläistä sotaväkeä konekivääreineen. Punakaartin kanslia tyhjennettiin, ja useita henkilöitä pidätettiin. Suojeluskuntalaiset hajaantuivat vapaaehtoisesti. Raastuvanoikeudessa asiaa käsiteltiin kaikkea muuta kuin puolueettomasti. Tapahtumasta syytettiin ainoastaan unakaartilaisia, kun taas suojeluskuntalaisten sanottiin toimineen poliisimestarin alaisina järjestysjoukkoina. Senaatti lakkautti punakaartit 4. elokuuta 1906, ja Kock pakeni Amerikkaan.

Hakaniemen torilla valkoinen ja punainen Suomi kohtasivat ensi kerran ase kädessä. Kahakassa kuoli seitsemän suojeluskuntalaista ja kaksi punakaartilaista. Kyse ei kuitenkaan ollut järjestäytyneiden joukkojen taistelusta. Suojeluskuntalaiset kohtasivat katurahvaan, jota heideän läsnäolonsa provosoi.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 941-8933-60-X