Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa

Työväen jyrkkähenkistä mielialaa osoittivat pitkin vuotta 1917 mielenosoitukset ja lakot, joden tavoitteena oli useimmiten pakkojen korotus. Metallimiehet näkivät, että alan yritykset olivat rikastuneet sotatarvikkeiden toimittamisesta Venäjälle, ja halusivat osan rahoista itselleen. Sosialistisen vallankumouksen aate oli tullut Suomeen ja vuosisadan alussa Marxin oppien ja niiden tulkinnan mukaan. Sosiaalidemokraattisen puolueen 1901 hyväksytyss ohjelmassa ei tosin puhuttu suoraan vallankumouksesta, mutta sitli sen voi todeta tavoitteeksi. Varoituksista huolimatta yleinen järjestys alkoi horjua poliisin menetettyä arvovaltansa, joten porvarilliset puolueet vaativat jo kesäkuussa senaatin lujia otteita. SDP:n kansanedustajat olivat kuin temppelin harjalla. Mielialojen kehitys pelotti, mutta toisaalta puolueeseen ja ammattijärjestöön liittyi tulvimalla uusia jäseniä.

Kesällä 1917 mielialaa kärjistivät uudet tekijät. Venäjän hallitus oli pyytänyt Suomen valtiolta suurta lainaa, jolla rahotettaisiin täällä tehtäviä linnoitustöitä ja venäläisen sotaväen huoltoa. Valtionvarainvaliokunnan päällikkö Väinö Tanner kannatti lainan myöntämistä, mutta eduskunta supisti sen pienemmäksi piittaamatta Venäjän hallituksen vaikeuksista ja ehkä suorastaan lisätäkseen niitä. Seurauksena oli ”vallitöiden” lopettaminen, ja kun myös sotatarvikkeiden ostamista Suomesta vähennettiin, työttömyys kavoi hälyyttävästi.Venäjän hallitus oli vähentänyt myös viljan toimittamista Suomeen jo huhtikuussa Tokoin puhuttua itsenäisyydesta, ja vasta eduskunnan hajottamisen jälkeen sitä tuotiin hieman enemmän.

Syyskesällä Suomessa alkoin olla pahan työttömyyden ohella tuntuva elintarvikkeiden puute, vehnäjäauhot loppuivat lähes kokonaan ja ruisjauhojen saanti vaikeutui pahoin. Jo ennen ruokatilanteen kärjistymistä sosiaalidemokraatit olivat vaatineet lakia sen valvomiseksi, ja senaatin esitys laiksi elintarvikkeista tuli eduskunnan ratkaisevaan käsittelyyn toukokuun puolivälissä 1917. Porvarilliset puolueet, eritoten maalaisliitto, epäilivät sen menevän liian pitkälle, mutta loppujen lopuksi elintarvikelaki hyväksyttiin. Venäjän hallitus vahvisti sen kesäkuun alussa.

Senaatti sai täten laajat valtuudet säännöstellä elintarvikkeiden kauppaa ja hintoja, jopa ryhtyä pakkotoimiin ruoan saannin turvaamiseksi. Viljatuotteiden kulutusta ryhdyttiin kesäkuussa säännöstelemään. Mutta kun lain valvonta jöi kunnallishallinon tehtäväksi, se ei ollut tehokasta ja säännöstelyä rikottiin yleisesti. Työväki luki tämän ”talonjussien” syyksi, ja säännöstely olikin maanviljelijöistä outoa ja vastenmielistä. Vimmastuneena voin hinnan noususta työväki valtasi elokuun alkupäivinä Turussa ja Helsingissä osuuskunta Valion varaston ja jakoi voita alle rajahinnan. Samantapainen voimellakka sattui Oulusakin. Etelä-Suomessa pitkin kesää jatkuneet maatalouslakot taas katkeroittivat talonpoikia myös maan muissa osissa. SDP:n maltilliset johtajat menettivät yhä enemmän otettaan asioihin työväen luottaessa yhä enemmän uusiin johtomiehiin, joilla oli hämärä, mutta toiveiden kultaama kuva vallankumouksesta ja paljon rohkeutta.

Tilanne näytti syksyllä 1917 Suomessa samantapaiselta kuin Venäjällä, mutta olosuhteissa oli hyvin tärkeä ero, jota sosialistit eivät näytä tajunneen. Venäjällä enimmät talonpojat olivat innoissaan vallankumouksesta ja jakoivat kovalla kiireellä suurtilojen maita, kun taas Suomessa vallankumouksellinen työväki oli saamassa raskasta työtä tekevät, tarmokkaat ja itsetietoiset talonpjat vastustajikseen.

Eduskuntavaalit pidettiin lokakuun 1917 alussa. Sosiaalidemokraattien oli vaikea salata tappioitaan, joka oli hetkessä riistänyt heiltä mahdollisuuden hallita maata eduskuntaenemmistönsä turvin. Lokauun lopulla 1917 Suomen Ammattijärjestö ja SDP:n puolueneuvosto asettuivat tukemaan järjestökaartien perustamista. Asuessaan syyskuuhun 1917 saakka Helsingissä Lenin yllytti Suomen sosialisteja kiihkeästi vallankumoukseen ja vakuutti kuten aina suostuvansa Suomen itsenäisyyteen. SDP:n puolueneuvosto valmisteli puolestaan julistusta, jossa otsikolla ”Me vaadimme” alkoivat pohtia vallankumouksen mahdollisuutta. Kentällä siitä puhuttiin yhä enemmän, eikä sanan takavoima suuriin joukkoihin kärsinnyt siitä, että sen sisältö oli epäselvä ja ylimalkainen.

Porvarillinen Suomi oli seurannut bolsevikkien kiihotustyötä ja työväen mielialojen jyrkentymistä keväästä 1917 lähtien yhä enemmän huolestuen. Kesäkuusta lähtien tämä johti paikallisten suojeluskuntien perustamiseen, ja elokuusta marraskuuhun niitä syntyi satoja, kunnes suojeluskunta puuttui vain harvoilta paikkakunnilta. Ne perustettiin porvarillisen väestön suojelemiseksi venäläisen sotaväen ja kiihottuneen työväen väkivaltaisuuksilta. Suomen itsenäistymistäkin pidettiin silmällä varsinkin Karjalassa ja Pohjanmaalla, missä oltiin hyvin selvillä jääkäriliikkeestä. Suojeluskuntien perustamista johti Helsingistä käsin innokas itsenäisyysmies, maisteri Elmo Edvard Kaila.

Heti vallankumouksen jälkeen suojeluskuntalaiset joutuivat kahakoimaan venäläisten kanssa. Marraskuun 7. päivänä lähti joukko matruuseja Helsingistä Lammille etsimään aseita ja tunketui Mommilan kartanoon, jossa oli juhlittu isännän, rikkaan suurliikemiehen maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin syntymäpäivää. Kuultuaan seudulla nähdyn suojeluskuntalaisia matruusit vangitsivat isännän ja osan vieraista ja lähtivät viemään heitä Helsinkiin. Alkumatkalla syntyi tulitaistelu Lahdesta tulleiden suojelukuntalaisten kanssa, ja sen aikana venäläiset ampuivat Kordelin. Samana päivänä suojeluskuntalaiset ja bolsevikit kahakoivat myös Oitin aseman luona Hausjärvellä. Nämä tapahtumat osoittivat porvarilliselle väestölle yhä selvemmin, että Venäjän sotaväestä on päästävä eroon.

Suomen työväenliikkeen johtoelimet julistivat marraskuun 14. päivänä 1917 alkaneen suurlakon, ja tarkoituksena oli kehittääx siitä vallankumous. Yleislakko oli jokseenkin täydellinen, ja punakaartit ottivat vaivattomasti vallan pääosassa Suomea saatuaan lisää kiväärejä venäläiseltä sotaväeltä. Kumousta ei kuitenkaan sntynyt, koska Helsingissä muodostettu vallankumouksellinen keskuskomitea epäröi. Osasyynä oli, että Leninin hallituksen asema näytti epävarmalta. Se lisäsi huolta siitä, että onnistuisiko vallankumous Suomessa, ja SDP:n perinnekin teki väkivaltaisen kumouksen vastenmieliseksi.

Hämmentyneet sosiaalidemokraatit aloittivat marraskuun 25. päivänä puoluekokouksen, jossa pyrittiin määräämään puolueen toimintalinja. Lenin oli muistanut kokousta kirjeellä, jossa hän jatkoi yllytystään vallankumoukseen, ja Helsinkiin saapui hänen lähettinään kansallisuusasioiden kansankomissarri Josi Stalin. Hän lupasi neuvostohallituksen tukevan Suomen vallankumousta ja maan itsenäisyyttä. Puoluekokous ei löytänyt yhteistä linjaa. Marraskuun 27.päivänä puoluekokous hyväksyi päätöslauselman, jossa jätettiin mahdolliseksi kaksi toimintalinjaa: osallistuminen kokoomushallitukseen, jossa sosiaalidemokraatit olisivat enemmistönä, tai sitten vallankumous.

Punakaartien valmistautuessa joulukuusta 1917 lähtien täydellä todella vallankumousyritykseen vanhat aktiiviset sosiaalidemokraatit seurasivat kehitystä neuvottomina. Eetu Salin oli kumousyritystä vastaan. Porvarillisetr puolueet päättivät jo suurlakon kestäessä, että Suomi irtautuisi kokonaan Lenin johtamasta Venäjästä. Eduskunta päätti Santeri Alkion ehdotuksesta, että eduskunta käyttää eduskunta käyttää korkeinta päätösvaltaa Suomessa. Hyväksyessään tämän uuden ”valtalain” SDP tuli samalla tunnustaneeksi muodollisesti syksyllä 1907 valitun eduskunnan laillisuuden. Valtalki merkitsi jo sellaisenaan Suomen irtautumista Venäjästä, mutta Svinhufvudin senaatti piti välttämättömänä myös itsenäisjulistusta, jotta voitaisiin ryhtyä hankkimaan ulkomaiden tunnustusta.

Suomen itsenäisyys toteutui yllättävällä tavalla ja poikkeuksellisissa olosuhteissa, pinnalisesti katsoen melkein kuin vahingosa. Päätös itsenäisyydestä perustui edullisiin suhdanteisiin, mutta taustana oli kaukana Ruotsin ajalta juontuva historiallinen perinne. Lokakuun vallankumous oli Suomen kannalta satunnainen tapahtuma, mutta se vapautti kansan, joka olisi muuten voinut joutua aseelliseen taisteluun itsenäisyytensä puolesta toivottomissa olosuhteissa.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1