Simon kahakka Väinö Vainion kertomana

Kello oli silloin puoli kymmenen. Koska ilma oli lämmin, olin riisunut takkini ja asettanut sen sauna oven vieressä olevaan vaarnaan. Sen päälle panin lakkini, kintaat ja päällimmäiseksi parabellumpistoolini hihnasta riippumaan.

Meillä oli aseena Saksan meriväen pitkäpiipuinen parabellum, jonka nahkaisen kotelon voi kiinnittää olkatueksi pistoolin perään. Siinä oli korotettava tähtäinlaite aina 300 metriin asti. Kun sen piippu oli 10 senttiä tavallisen parabellumin piippua pitempi, oli aseemme ahtaassa tilassa hyvin käyttökelpoinen.

Kirveen komahtelujen välillä oli kuulevinani metsästä oksan katkeamista muistuttavan rapsahduksen. Vilkaistessani puolihämärään metsään näin noin kymmenen metrin päässä edessäni siviilejä. Syksyin saunaan, herätin toverini kiljaisemalla: - Ryssät ulkona!

Kun Mäntylä huomasi tilanteen, hän eilisen sopimuksemme mukana pinkaisi metsään. Wichman oli palaamassa kierroksen Ylikärpän puoleisesta päästä. Tultuaan noin 150 metrin päähän saunasta hän kuuli laukauksia.Hänellä oli pistoolissaan vain seitsemän patruunaa.Sata metriä saunalle päin juostuaan hän huomasi piiritysketjun ja ampui muutaman laukauksen siiviilejä kohtaan, koska he olivat sotamiehiä sopivammalla etäisyydellä. Laukauksia kuultuaan sotamiehet kääntyivät ympäri, jolloin Wichman perääntyi, sillä hänelläoli vain muutama patruuna jäljellä.

Eilisiltaiset aavistelumme olivat meirä vaistomaisesti varoittaneet. Jokaisen reppu oli kiinni nyöritety ja valmis heitettäväksi olalla. Herääminenkään, niin karmea kuin se olikin, ei tullut täydellisenä yllätyksenä. Sellaistahan alitajuisesti uumoiltiin ja siitä puhuttiin.

Minun pistoolini, jota nyt tarvitsin, riippui vaarnassa oven ulkopuolella Repuissa oli myös ollut muita aseita, mutta nyt ei ollut aikaa ruveta reppujennauhoja aukomaan. Kämpän ovi kääntyi saranoissaan oikealle, Veskään pöin. Sen yli kurkotin aseeni.

Ulkona kuului sekä suomen- että venäjänkielisiä kirouksia ja uhkailuja: ”Koirat, jopa vihdoinkin jouduitte kiikkiin! Ulos joka sorkka!” Ja ”Dovaitje, bandityi!” Ketju oli levinnyt puoliympyrään oviaukon kummallekin puolelle. Kun näin piiritysketjun hämärässä metsässä, arvion sotamiehiä olevan kymmenen, ehkä enemmänkin. He lähestyivät miinua pistin kiinnitettynä.

Weckström vilkaisi ulos eikä varmaankaan nähnyt ketään, sillä piirittäjät eivät toki olleet niin tyhmiä, että olisivat jääneet maalitauluiksi sauna-aukealle. Hän heitti repun olalleen, poisti varmistimen ja syöksyi – tai paremminkin ryömi pulleine reepuineen ahtaasta oviaukosta ulos ja ampui muutamia laukauksia metsään. Meille hän ei virkannut sanakaan. Eilen illalla asiat oli puhuttu selväksi. Nyt ei ollut aikaa käskyjen antamiseen.

Samassa kajahtivat ensimmäiset yhteislaukaukset. Me näimme johtajamme kaatuvan. Sitten hän nousi jälleen jaloillee, jolloin uusi luotiryöppy kaatoi hänet nurkan taakse. Jääkäripataljoonassa ja jo Lockstedtin leirillä meille opetettiin, että komppanianpäällikn kaaduttua vanhimman joukkueenjohtajan tuli ottaa komento. Jos hänkin kaatuisi, oli seuraavan virkaiältään vanhimman astuttava tilalle, ja niin edelleen. Johtajamme oli kaatunut, minkä omin silmin näimme. Varajohtaja Wichman oli jäänyt piiritysketjun ulkopuolelle. Satuin olemaan siinä asemassa kohtalotovereihini nähden, että ilmoitin ”osaston” kuuluvan komentooni.

Tietenkin meidän olisi pitänyt seurata Weckströmia. Niinhän illalla oli sovittu. Minä olin ainoa, joka olin selvillä tilanteesta ulkona. Jos Weckström olisi ollut minun asemassani, nähnyt piritysketjun parinkymmenenmetrin päässä, tuskin olisi lähtenyt mielettömältä näyttävään ulossyöksyyn, puhumattakaan, että hän olisi kometanut meidät ryömimään ulos ahtaasta oviaukosta. Meidän käsityksemme mukaan ulos yrittäjä olisi ammuttu kohta ovelle. Niinhän juuri kävi johtajalamme. Luulimme hänen maakavan seulaksi ammuttuna sauna Veskan puoleisen seinä vieressä kuolleena, koska seinä takaa ei kuulunut korahdustakaan. Mielestäni oli hulluutta lähteä varmaan kuolemaan ilman pienintäkään pelastumisen toivoa. Siksi ilmoitin tovereilleni, että jäisimme saunaan ja myisimme henkemme kalliisti. Minkäänlaista kuvittelua pelastumisesta meillä ei sillä hetkellä ollut, mutta pitkittäisimme sitä saunaan jäämällä ainakin muutamalla hetkellä.

Tapahtumiin, joiden kertomiseen olen käyttänyt paperia sivukaupalla, tarvittiin todellisuudessa aikaa vain muutama silmänräpäys. Nähtyämme johtajamme kaatuvan avasimme ”kostotulen” neljästä pistoolista, Se mahtoi piirittäjistä tuntua pelottavalta, koska poliisit raportissaan myöhemmin mainitsivat meillä olleen konekiväärin.

Sen verran vaikutusta pikatulellamme oli, että piirittäjien ammunta vaiveni ja ketju tuntui siirtyvän syvemmälle metsään. Me loukkuun jääneet asetimme vaaralliset reppumme – niissähän oli paitsi pistoolin patruunoita, munakäsikranaatteja ja muutakin räjähtävää – rintasuojaksi lavitsan reunalle ja asetuimme itse niiden taakse. Repun päältä oli pitkäpiippuisella parabellumilla tukeva ampua – kunhan vain olisi ollut maaleja.

Repo oli meistä vanhin, kymmenen vuotta Lyytikäistä vanhempi. Hän oli, kuten mainitsin, kaiken aikaa ollut pidättyväinen ja haluton keskustelemaan kanssamme, vaikka me, hänen tärkeän sovittelutehtävän tietäen, koetimme olla hänelle toverillisia. Ensimmäisten laukausten jälkeenRepo vetäytyi ppasisen kiukaan suojaan. Hänellä oli pieni dreyspistooli, jota hän ei kuitenkaan ottanut esille. Weckströmin repusta oli illalla otettu yksi tavallinen parabellum ja joitkain laatikollisia patruunia. Niitä tarjottiin Revolle, mutta hän ei huolinut.

Närvänen oli oveen nähden äärimmäisenä oikealla, minä keskellä, vieressäni nuori Lyytikäinen ja hänen rinnallaa Henrichson. Metsässä, josta piirittäjät ampuivat, kasvoi sen verran katajia, että he saivat niistä näkösuojaa. Sen vuoksi meidän tulemme oli umpimähkäistä.

Ensihämmenyksestä toinnittuamme jännityskin laukesi. Emme sentään ruvenneet kuvittelemaan ulospääsyä. Kohtalomme oli sinetöity, kuten juhlallisesti sanotaan. Kun asia siis oli varma, eikä sitä miksikään voitaisi muuttaa, mieliimme tuli ihmeellinen rauha. Sen voimme todeta toinen toistemme kasvoilta. Miedän oli siin nyt menetettävä henkemme. Mutta sehän meidän oli alun prin ollut otettava huomioon.

Henrichsonilla taisi olla vaarallisia papereit, koska hän poltti ne kiukaassa. Nuori Lyytikäinen, vaikka ei vielä ollt ”ruutia haistellut”, esiinty reippaana ja pelottomana. Repo vain valitteli lavitsan alla. Hän väitti olevansa sairas, mutta ei hän muutama tunti myöhemmin huonovointiselta vaikuttanut.

Kun molemmilta puolilta ammuntaa oli kestänyt puoli tuntia, kuulin takanani olvevasta räppänästä venäjänkielistä molotusta. Käännyin kurkistamaan ja näin kolmen sotamiehen kahlaavan hangessa ladolta päin metsän laitaa pitkin saunalle. Miehet todella kahlasivat, sillä lunta oli nietostunut jängän laitaan.

• Meidät yritetään saartaa, ilmoitin tovereilleni ja valmistauduin torjumaan sitä. Räppänä saunan keskikohdalla lavitsan yäpuolella oli niin avara, että sain olkatuellisen pistoolini juuri ja juuri sovitetuksi aukkoon. Etäisyys sotamiehiin oli noin 70 metriä. Nostin tähtäintä pykälän verran ja ammuin muutamia laukauksia, Nähden kahden sotamiehen kaatuvan hankeen ja kolmannen, joka oli kauempana niityllä, horjahdellen kääntyvän takaisin.

Ammunta lienee kestänyt ¾ tuntia, kun Lyytikäinen sai osuman vasempaan nilkkaansa. Haava oli niin tuskallinen ja vaikeutti hänen liikkumistaan. Verta ei haavasta näyttänyt vuotavan kovinkaan runsaasti, ja koska ammunta juuri silloin oli erittäin kiivasta, Henrichson vain kietaisi hiihtopieksun paulan haavoittuneen kohdan ympärille. Lyytikäinen jatkoi valittamatta ampumista.

Saadaksemme tulinopeuden mahdollisimman suureksi käskin Revon täyttä tyhjät patruunamakasiinit, ettei meidän toisten olisi tarvinnut kuluttaa aikaa sellaiseen. Jokaiseen pistooliin kuului kaksi seitsemän patruuna makasiinia. Heitimme Revolle tyhjät makasiinit ja patruunalaatikoita. Joukossa meni joki eilen illalla lavitsan reunalle repuista otettu dreyspistoolin panoslaattikko. Vastahakoiseti Repo ryhtyi työhön. Hänestä oli kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä hän sotki parabellumin makasiienih myös dreysiin patruunoita. Lyytikäinen ottikin hänen tehtävänsä.

Ammunta saunasta oli kiivasta, koska makasiinien täyttäminen sujui Lyytikäiseltä kuin vanhalta tekijältä. Voimme siis kiihdyttää tulemme hyvin tehokkaaksi. Tehokasta se ei ollut siinä mielessä, että olisimme saaneet osumia, mutta se hyöty siitä kumminkin oli, että piirittäjien oli pakko siirtyä pois suoraan oviaukon edestä. Teoreettisesti meidä ampumasektorimme oli 120 astetta.

Kahinointi oli kestänyt kaksi tuntia ilman että mitään ratkaisevaa oli saavutettu puolin tai toisin. Kun piirittäjien tuli toisinaan hetkeksi lakkasi, meissä jo heräsi mahdottomalta tuntuvia toiveita. Henricksson kurkisteli savupiippuun muka sen kautta pakotien löytääkseen.Samalla hän poltti papereitaan. Närvänen nousi seisoalleen lavitsalle ja yritti löytää oven yläpuolella olevasta pienestä räppänästä maalin. Juuri kun hän oli sujuttamassa pistoolinsa ulos, hänen hattunsa lensi, hän lysähti päätään pidellen lavitsalle ja näytti olevan hetken tajuttomana. Onneksi kiväärin kuula vain raapaisi Jussin pääluuta. Kun olimme sitoneet Närväsen pään Henrichssonin villaisella kaulaliinalla, hän jatkoi ampumista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Kello läheni kahtatoista. Meitä oli ammutt 2 ½ tuntia melkeinpä taukoamatta, mutta siinä me vain vielä olimme – melko eheinäkin. Sitä itsekin ihmettelimme. Kun piirittäjien tuli hetkeksi taukosi, joku meistä huomautti, että eiköhän pidettäsi tupakkatauko. Leikkiä se tietenkin oli,mutta kuvaa tilanteen laukeamista. Elämänhaluinen Lyytikäinen sanoi:- Minä hyppään vaikka yhdellä jalala ja piiloudun johonkin perunakuoppaan. Kun Repi kuuli mahdollisesta pelastautumisesta, hänkin kysyi, että pitäisikö hänen ottaa mukaansa se musta puku, jota hän oli uskollisesti kantanut repussaan.

Tasan kello 12 räsähti. Veskan puolelta läheltä ammuttu yhteislaukaus. Meistä tuntui kuin kaikki piirittäjät olisivat siirtyneet sille puolelle. Kun toinen yhteislaukas ammuttiin, olimme sitä mieltä, että vihollinen aloittaisi systemaattisen hakuammunan hirsikerroksittain, ylimmästä alkaen, meidät vaimentaakseen. Oletimme kiväärinkuulien läpäisevän vanhan rakennuksen seinähirret. Ammuin muutaman laukauksen Veskan puoleiseen seinään, jolloin piirittäjien tulituksessa syntyi hetken tauko.

• Nyt pojat yritetää, snaoin. - Tien on ainakin osittain vapaa. Taskut täyteen patruunoita. Reput saavat jäädä. Sulloessani patruunoita taskuni räsähti kolmannen kerran. Neljättä emme jääneet odottamaan. Loikkasin lavitsalta. Silloin silmissäni sumeni. Heittäidyin saunaan maalattialle ja hieroin silmiäni. Se oli vian hyvin läheltä lentänyt kuula, koska kohta taas rupesin näkemään. Vilkaisin taakseni varmistaakseni, että toverini olivat lähtövalmiit ja katsoakseni vielä kerran meille kohtalokasta saunaa.

Juuri silloin Lyytikäinen nousi terveen jalkansa varassa lavitsan reunalle ja sanoi heikolla äänellä ”sattui”, pyörähti ympäri ja kaatui viereeni lattialle. Hänen kaulastaa suihkusi verta. Muutaman hetken kuluttua nuoren Lyytikäisen Saksan matka oli päättynyt Maaninkajärven niittysauna maalattialle. Hänen kaulavalmintonsa oli katkennut. Nähtävästi Lyytikäiseen oli osunutkuula repäisi myös Henrickssonin takin selästä poikki kuin saksilla leikattuna ja viilsi verta vuotavan lihashaava.

Syöskyin pistooli kädessä ulso ja käännyin jyrkästi vasemmalle. Juoksi katajapensaiden välissä puikkelehtien ja tuuskahdin nurin, tajuamattako olinko haavoittunut vai muuten vain johonkin puun juureen kompastunut. Kun katsoin taakseni, näin Närväsen tulevan ulos saunasta Henrichsson kintereillään. Närvänen pyllähti nurin iljangolla saunan edessä. Kun taukoamatta ammuttiin, luulin hänen sattuneen. Mutta samassa hän oli jälleen pystyssä ja yhdessä pojat jälkiäni seuraten juoksivat luokseni kivääritulen saattamina.

• Vähältä piti, sain hyvältä mieleltä ja hengitksen aiheuttamalta huohotukselta sanotuksi. - Ne nuo miun uuvet uiloin, mokomatkii, aina iloluontoinen Närvänen virkkoi.

Käännyimme saunaan päin ja ammuimme pistoolimme tyhjiksi. Sitten kävelimme metsän suojaan ja istadimme kaatuneelle kelon rungolle. Henrichssonin takki oli selästä poikki, vain liepeet pitivät sitä koossa. Halkeaman alta pursusi verestä tahmea villapaita. Närvänen oli yltä päältä veressä, pään ympärillä Henrichsson kaulauivi ja minä ilman takkia, lakkia ja paljain käsin, niin ikään veressä, vaikke en ollut haavoittunut.

Puhe ei ottanut luistaakseen. Makasimme johtajamme ammuttuna saunan seinustalla ja nuoren toverimme ruumis kylmeni sen mapermannolla. Ihmettelimme, ettei Repo seurannut meitä. - Se raukka oli kovasti peloissaan, Henrichsson sanoi ymmärtäväisesti. - Mutta olipa sillä huoli juhlapuvustaan, Närvänen ilkikurisesti letkautti.

Henrichsson löysi taskustaan Työmies-laatikon ja tulitikkua, Miten tupakka maistuikaan! Tupakoimaton Närävnenkin veteli syviä henkisavuja. Maaninkajärven niittysauna, joka oli ollut majapaikkamme viisi vuorokautta, oli hiljentynyt. Vasta kun olimme metsien kautta ehtineet Simojoen toiselle puolelle, kuulimme sieltä jälleen kiväärinlaukauksia. Vasta parin viikon kuluttua Tukholmassa saimme kuulla Weckströmin olevan elossa, joskin vaikeasti haavoittuneena Oulun lääninvankilassa.

Lähdeaineisto Väinö Vainio Simon kahakka