Valkoinen terrori osapuolien sodantulkinnassa

Epävirallisten kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden ja yksittäisten upseerien ja sotilaiden päätösten perusteella teloitettiin muutaman kuukauden aikana yli 8000 punaista. Jos lukuun lasketaan myös ne punaiset, jotka ammuttiin taisteluiden yhteydessä, mutta jotka on merkitty kaatuneiksi, luku lähenee 10 000:ta. Kun ottaa huomioon punakaartin koon, joka oli alle satatuhatta miestä, teloitusten määrä oli huikea. Vaikka kaikki teloitetuista eivät kuuluneetkaan punakaartiin, voidaan todeta, että lähes kymmenesosa punakaartin miesvoimasta teloitettiin. Luku on karmaiseva ja hakee vertaistaan uuden ajan sotahistoriassa. Koska teloitukset olivat epävirallisia eikä niitä dokumentoitu kuin sattumanvaraisesti, on hyvin vaikeaa arvioida, kuinka suuri osa valkoisen puolen sotilaista osallistui teloituksien toimeenpanoon. Arviointia vaikeuttaa lisäksi teloitustilanteiden erilaisuus. Siinä missä toiset ammuttiin yhden miehen toimesta syrjäisellä metsätiellä, toiset ammuttiin usean kymmenen henkilön toimesta vankileirien teloituspaikoilla tai taistelukentällä. Terroritilaston pohjalta on mahdolista tehdä arvio, jonka mukaan valkoisella puolella teloituksiin osallistui ainakin sama määrä henkilöitä kuin oli teloitettavia eli noin 8000. Tätä määrää voidaan pitää teloituksiin osallistuneiden minimimääränä. Koska valkoinen armeija oli sodan loppuvaiheessa toukokuussa noin 90 000 miehen, tarkoittaa tämä, että noin joka kymmenes valkoinen sotilas osallistui teloituksiin.

Kuten Jukka Kekkonen on todennut, ei valkoisten toimeenpanemia teloituksia voinut oikeuttaa juridisesti eikä menetelmää voida nimittää edes valkoisten oikeudenkäytöksi. Kenttäoikeudet ja niiden langettamat kuolemantuomiot sekä yksittäisten henkilöiden suorittamat tapot rikkoivat niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeustajua. Niin aikalaisille, sekä punaisille että valkoisille, kuin myöhemmille sukupolville on ollut ilmeisen selvää, ettei teloituksia ole voitu perustella oikeudellisesti. Teot ja päätökset perustuivat pikemmin uskoon moraalisesta oikeutuksesta: maanpetturia ja isänmaan vihollista oli rangaistava nopeasti ja ankarasti ja varmistettava näin sodan voitto ja estettävä mahdollinen uusi kapina. Vihollisen aseellisen voiman tuhoamisen lisäksi piti eliminoida myös kaoinan taustavoimat ja kannattajat. Teloituksia pidettiin tapahtumien aikana vallkoisen väestön keskuudessa oikeutettuina ja välttämättömänä osana kapinan kukistamista. Tuhannet teloitukset eivät olisi olleet mahdollisia, jos suuri osa paikkakuntien valtaapitävistä ja asukkaista olisi niitä vastustanut.

Monet valkoisen armeijan joukko-osastoista eivät ehtineet mukaan itse taisteluihin vaan saivat sodan jälkeen tehtäväkseen puhdistaa suuria alueita piileskelevistä punaisista, Tämä toiminta, johon teloitukset oli hyvin läheisesti kytketty, on monelle ollut ainoa kosketus sotatoimiin, ja on vaikea kuvitella, että teloitukset eivät olisi jättäneet voimakasta ja lähtemätöntä muistoa tekijöidensä mieleen. Tätä muistoa ei kuitenkaan ole haluttu tuoda julki muistelmissa tai muissa kirjoituksissa. Syy on selvä: valkoisella puolella ymmärrettiin varsin pian sodan jälkeen, että järjestyksen palautuksessa on menty liian pitkälle, eikä massateloituksia voida puolustaa. Tällöin oli parempi pitää suunsa supussa ja keskittyä toisentyyppiseen muisteluun ja historiankirjoitukseen.

Sen sijaan, että olisi ryhdytty selvittämään, miten lähes 30 000 punaista menetti henkensä, nostettiin esiin omat noin 5000 hengen tappiot ja rakennettiin niiden ympärille mittavat muistotraditiot. Valkoisten kaatuneiden palvomisen,Valkoinen terrori osapuolien sodantulkinnassa

Epävirallisten kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden ja yksittäisten upseerien ja sotilaiden päätösten perusteella teloitettiin muutaman kuukauden aikana yli 8000 punaista. Jos lukuun lasketaan myös ne punaiset, jotka ammuttiin taisteluiden yhteydessä, mutta jotka on merkitty kaatuneiksi, luku lähenee 10 000:ta. Kun ottaa huomioon punakaartin koon, joka oli alle satatuhatta miestä, teloitusten määrä oli huikea. Vaikka kaikki teloitetuista eivät kuuluneetkaan punakaartiin, voidaan todeta, että lähes kymmenesosa punakaartin miesvoimasta teloitettiin. Luku on karmaiseva ja hakee vertaistaan uuden ajan sotahistoriassa. Koska teloitukset olivat epävirallisia eikä niitä dokumentoitu kuin sattumanvaraisesti, on hyvin vaikeaa arvioida, kuinka suuri osa valkoisen puolen sotilaista osallistui teloituksien toimeenpanoon. Arviointia vaikeuttaa lisäksi teloitustilanteiden erilaisuus. Siinä missä toiset ammuttiin yhden miehen toimesta syrjäisellä metsätiellä, toiset ammuttiin usean kymmenen henkilön toimesta vankileirien teloituspaikoilla tai taistelukentällä. Terroritilaston pohjalta on mahdolista tehdä arvio, jonka mukaan valkoisella puolella teloituksiin osallistui ainakin sama määrä henkilöitä kuin oli teloitettavia eli noin 8000. Tätä määrää voidaan pitää teloituksiin osallistuneiden minimimääränä. Koska valkoinen armeija oli sodan loppuvaiheessa toukokuussa noin 90 000 miehen, tarkoittaa tämä, että noin joka kymmenes valkoinen sotilas osallistui teloituksiin.

Kuten Jukka Kekkonen on todennut, ei valkoisten toimeenpanemia teloituksia voinut oikeuttaa juridisesti eikä menetelmää voida nimittää edes valkoisten oikeudenkäytöksi. Kenttäoikeudet ja niiden langettamat kuolemantuomiot sekä yksittäisten henkilöiden suorittamat tapot rikkoivat niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeustajua. Niin aikalaisille, sekä punaisille että valkoisille, kuin myöhemmille sukupolville on ollut ilmeisen selvää, ettei teloituksia ole voitu perustella oikeudellisesti. Teot ja päätökset perustuivat pikemmin uskoon moraalisesta oikeutuksesta: maanpetturia ja isänmaan vihollista oli rangaistava nopeasti ja ankarasti ja varmistettava näin sodan voitto ja estettävä mahdollinen uusi kapina. Vihollisen aseellisen voiman tuhoamisen lisäksi piti eliminoida myös kaoinan taustavoimat ja kannattajat. Teloituksia pidettiin tapahtumien aikana vallkoisen väestön keskuudessa oikeutettuina ja välttämättömänä osana kapinan kukistamista. Tuhannet teloitukset eivät olisi olleet mahdollisia, jos suuri osa paikkakuntien valtaapitävistä ja asukkaista olisi niitä vastustanut.

Monet valkoisen armeijan joukko-osastoista eivät ehtineet mukaan itse taisteluihin vaan saivat sodan jälkeen tehtäväkseen puhdistaa suuria alueita piileskelevistä punaisista, Tämä toiminta, johon teloitukset oli hyvin läheisesti kytketty, on monelle ollut ainoa kosketus sotatoimiin, ja on vaikea kuvitella, että teloitukset eivät olisi jättäneet voimakasta ja lähtemätöntä muistoa tekijöidensä mieleen. Tätä muistoa ei kuitenkaan ole haluttu tuoda julki muistelmissa tai muissa kirjoituksissa. Syy on selvä: valkoisella puolella ymmärrettiin varsin pian sodan jälkeen, että järjestyksen palautuksessa on menty liian pitkälle, eikä massateloituksia voida puolustaa. Tällöin oli parempi pitää suunsa supussa ja keskittyä toisentyyppiseen muisteluun ja historiankirjoitukseen.

Sen sijaan, että olisi ryhdytty selvittämään, miten lähes 30 000 punaista menetti henkensä, nostettiin esiin omat noin 5000 hengen tappiot ja rakennettiin niiden ympärille mittavat muistotraditiot. Valkoisten kaatuneiden palvomisen, sankaripatsaiden pystyttämisen, sankarymyyttien luomisen ja alituisen punaisen terrorin raakuudesta muistuttamisen tuli osoittaa, ketkä olivat isänmaan todellisen uhrit. Keskeisiksi teemoiksi valkoisen puolen sodantulkinnassa nousivat 1920- ja 30-luvulla isänmaan pelastuminen ja yksittäisen valkoisen sotilaan urheus ja uhrialttius.

Virallisen Suomen valkoiselle tulkinnalle syntyi vastavetona punaisella puolella taistelleiden ylläpitämä, työväentalojen seinien sisäpuolella pysyvä tulkinta vuoden 1918 sisällissodasta.

Lähdeaineisto: Alpo Roselius Teloittajien jäljillä ISBN 13: 978-953-31-3840-7