Pikakiväärimies etulinjassa

Sodan 9. päivänä osasto Talvelan vastuualueella Tolvajärvellä hyökkäsivät päivän aikana sekä suomalaiset että venäläiset joukot. Eräs puolustuksen ryhmittymässä ollut Jalkaväkirykmentti 16:n pataljoona koki ensimmäiset tappionsa, kun miehet ampuivat pimeässä toisiaan. Pataljoonan miehet joutuivat pian ensimmäiseen oikeaan taisteluu ja tuloksena oli jälleen pakokauhu puolustajien riveissä. Perääntymisen seurauksena venäläiset uhkasivat Tolvajärven kylää. Varmistaakseen kylän säilymisen omien hallussa rintamalle matkaavien JR 16:n joukkojen matkantekoa nopeutettiin kuorma-autokyydein. Joukot ryhmitettiin saman tien Tolvajärven kläaukeille ja annettiin määräys pitää asemat hinnalla millä hyvänsä.

Vaikeassa tilanteessa Talvela päätti hyökätä. Se oli hänen mielestään paras lääke joukkojen hengen kohottamiseksei ja aloitteen saamiseksi omiin käsiin. Hyökkäystä johtamaan hän asetti Pajarin. Yllätys oli täydellinen. Neuvostojoukot tavattiin leiritulilta ja saatettiin sekasortoon lhyellä salamaiskulla. Tämän jälkeen Pajari miehineen palasi omiin asemiin. Puna-armeija ei kyennyt merkittäviin sotatoimiin Tolvajärven suunnalla pariin päivään. Tämä antoi Talvelalle aikaa suunnitella suurempaa vastahyökkäystä, jonka oli tarkoitus tapahtua 11.12.

Kannaksella tilanne säilyi vakiintuneena. Neuvostoliitto piti edelleen hallussaan sillanpääasemaa Taipaleenjoen Koukkuniemessä, Suomen pääaseman edessä. Päivän aikana se yritti edetä joen rantapengertä pitkin mutta lyötiin takaisin. Puna-armeija aloitti kuitenkin suomalaisten asemien voimakkaan tykistömoukaroinnin, joka jatkui useita päiviä vaimentuen vain öiden ajaksi, Tällainen tulivalmistelu enteili vihollisen hyökkäystä.

Muualla Kannaksella suoritettiin pääasiassa tiedustelutoimintaa, joka ulottui noin 7-8 kilometrin päähän pääasemasta, mutta partiot havaitsivat vain pieniä vihollispartioita.

Kuhmon suunnalla neuvostojoukkojen tavoitteena oli Oulu, ja ne olivat edenneet Rastin tienhaaraan. Prikaatti Vuokko, jota johti everstiluutnantti Aksel Vuokko, sai käskyn ajaa vihollinen pois. Suomalaisia vastassa oli neuvostoarmeijan kenties parhaiten talvisodankäyntiin valmistautunut yksikkö, 54. vuoristodivisioona. Suomalaiset hyökkäsivät,mutta raskaista, noin 300 miehen tappioista huolimatta naapuri pysyi aloillaan. Myös paljon venäläistä huoltokalustoa saatiin tuhottua.

Tienhaara pyrittiin valtaamaan vielä toisen kerran joulukuun aikana, mutta jälleen tuloksetta. Taistelun tuloksena neuvostoliittolaiset kaivautuivat maahan. Puna-armeijan eteneminen pysähtyi tällä suunnalla yli kuukaudeksi.

Sallaa kohti hyökkäsi sodan kymmenentenä päivänä kaksi neuvostodivisioonaa, yhteensä 35 000 miestä. Heidän tukenaan oli runsaasti tykistöä ja panssarivaunuja ja lisäksi lentokoneita. Puna-armeijan suhtautumisesta sotaan kertoo se, että lähtiessään liikkeelle 3 km:n päässä rajalta 29.11., divisioonan soittakunta oli saatellut joukot matkaan konsertillaan. Suomalaiset olivat onnistuneet torjumaan vihollisen jalkaväen, mutta panssaritorjunta-aseiden puutteen vuoksi 11 panssarivaunut murtautui savuverhon turvin suomalaisten asemiin pakottaen suomalaiset vetäytymään Sallan kirkonkylästä. Suomalaiset polttivat taajaman vetäytyessään.

Puna-armeijan ensimmäinen läpimurtoyritys Kannaksella oli tullut torjutuksi, Tämä johti muutoksiin armeijan konmentosuhteissa, ja kaikki Suomen rintaman joukot alistettiin suoraan Neuvostoliiton ylijohdon esikunnalle, jonka johtaja oli itse Stalin.

Suomalaiset huomasvat tiedustelulennoilla joukkojen siirtoja, joilla valmisteltiin seuraavaa hyökkäystä pääsemaa vastaan. Se koittaisi muutaman päivän päästä.

Suojärven eteläpuolitse hyäkänneet neuvostojoukot oli pysäytetty Kollaanjoelle. Toisin kuin Neuvostoliiton sotajoukot yleensä, nämä joukot eivät jatkaneet hyökkäystään puolustuslinjaa kohti suoraan tien suunnassa, vaan levittäytyivät ja pyrkivät suomalaisten sivustoihin. Rintaman levetessä tuli erityisesti esiin puolustavien joukkojen niukkuus, sillä voimaa piti nyt jakaa estämään koukkaus. Onneksi maasto ja talvi tulivat avuksi, ja neuvostojoukot väsyivät rarpoessaan lumessa jolloin ne saatiin torjuttua.

Sodan yhdentenätoista päivänä puna-armeija päätti kokeilla Tolvajärvellä koukkausta suomalaisjoukkojen selustaan. Suomalaiset olivat ryhmittyneet puolustukseen järven länsipuolelle, ja neuvostojoukot kiersivät vesistän sen molemmilta puolilta pataljoonan voimin päästen näin puolustajien sivuille. Pohjoispuolelta hyökkäävä pataljoon pääsi yllättämään suomalaiset, ja sitä vastassa oli vain esikuntaa, tykistöä ja kuormastoa. Pajari koksi käsillä olleista noin 100 miehen vahvuisen osaston, joka löi vihollisen päähyökkäys Tolvajärven jään yli. Myös tämä hyökkäys torjuttiin. Suomalaisten onneksi venäläiset eivät saaneet joukkojaan hyökkäämään samaan aikaan, vaan päähyökkäys tuli vasta koukkausten jälkeen. Neuvostoliiton tappiot olivat useita satoja miehiä ja useita hyökkäysvaunuja.

Suomalaiset olivat pysäyttäneet vihollisen Kollaanjoelle, jossa se oli levittänyt linjansa ja pakottanut puolustajat näin harventamaan rivejään. Sodan 11. päivänä Neuvostoliitto aloitti Kollaalla voimakkaat tykistökeskitykset ja pävittäiset rintamahyökkäykset, joilla se pyrki sitomaan suomalaisten pääjoukot rintaman keskellä oleville maanteille ja rantateille. Näin se voisi kiertää puolustajien selustaan maastoa pitkin. Kollaanjoella vihollisen toiminta oli aktiivisita seuraavien päivien ajana, ja suomalailla oli täysi työ torjua koukkaukset.

Kerrotaan,että Laatokan Karjalan puolustuksesta vastanneen IV armeijakunnan komentaja, kenraali Woldemat Hägglund, kysyi luutantti Aarne ”Marokon kauhu” Juutilaiselta ”Kestääkö Kollaa?”, mihin tämä vastas ”Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan.” Juutilainen oli saanut lempinimensä palvelutuaan Ranskan muukalaislegioonan riveissä Marokossa.

Risto Ryti vieraili päämajassa Mikkelissä. Mannerheim purki tuntojaan presidentille ja valitti, että kenraalit ovat vastooin käskyjä luovuttaneet alueita vihollielle ja hyviäkin puolustusasemia on hylätty lähes ilman taistelua. Lisäksi joukkojen mielialaa hallitsi ylipäällikön mielestä tankkikauhu.

Päivän aikana rintamalta saapui kuitenkin raportteja, joissa välittyi tilanteen muuttuminen, ja ylipäällikönkin mieliala kohosi. Nopeaa rauhan solmimista ei enää pidetty ainoana vaihtoehtona. Päivän kuluessa päämaja antoi käskyn perustaa 10 teidusteluosastoa Pohjois-Suomeen sissitoimintaa varten.