Joulukuun 6. päivän
tilanne Itä-Kannaksella oli III Armeijakunnan johdon kannalta
uhkaava. Taipaleen lohkolla vihollinen ylitti helposti suomalaisten
viakeaksi esteeksi kuviteleman Taipaaleenjoen ja sai vankan
jalansijan elin sillanpään Koukunniemessä, joka pysyikin
puna-armeijan hallussa sodan loppuun puolustajan vastahyökkäyksestä
huolimatta. Taipaleen rintamalla, pääasemassa alkoivat
helmi-maaliskuussa 1940 kestäneet välillä raivokkaat taistelut.
Taipaleen suunnala sotijaosapuolten tappiot nousivat hirvittäviksi.
Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen tähden rintama Taipaleella oli
rauhan tullessa suunnilleen samalla paikalla kuin vuoden 1939
itsenäisyyspäivänä.
Toinen huolestuttava
suunta olii Kiviniemi. Neuvostojoukot olivat vauhdilla ja voimalla
tulleet vajaassa viikossa rajalta lähes 30 kilometriä Vuoksen ja
Suvannon etelärannalle. Raudun ryhmä oli tehtävänsä,
viivyttämisen hoitanut ja sai mennä.
Vuokselle, Suvannolle ja
Taipaleenjoelle edenneet puna-armeijan joukot kuuluivat
suomalaissyntyisen armeijakunnankomentajan V.D. Grendalin 7.Armeijan
50. Armeijakuntaan, joka tavoitte oli viikossa tai kahdessa
Käkisalmessa. Kiviniemen koohdalle saapuivat 90. ja 142.
Jalkaväkidivisioona. Joulukuun 6. päivän iltaan mennessä kärjessä
ollut 142. Divisioona oli ottanut haltuunsa Kiviniemen kosken
eteläpuolisen alueen sekä Vuoksen ja Suvannon ranta-alueita
molempiin suuntiin. Tipaleella vesistön ylimeno oli onnistunut
samana päivänä hienosti ja Kiviniemen neuvostojoukot saivat
samanlaisen käskyn – yli vain ja eteenpäin.
Jos oli suomalaisella
puolella epäselvyyksiä, oli niitä myös vastapuolella. Joukkojen
ja kaluston paljous kostautui, samoin epärealistiset käskyt.
Alueella olleen 142. Divisooonan piti aloittaa vesistön ylitys 7.12.
kello 11. Ensimmäisenä tuleen piti mennä 461. Jalkaväkirykmentti
sekä 35. Hyökkäysvaunuprikaatin, mutta ne eivät olleet ehtineet
valmistautua kunnolla. Siksi 142. Divisioonan osat joutuivat
aloittamaan ylimenon käytännössä suoraan liikkeestä ilman
tiedustelua ja omaa ylimenokalustoa. Divisioonan johto esitti käskyn
takia vastalauseen, mutta ylemmät esikunnat viittasivat pyynnölle
kintaalla ja ylitys alkoi 5. Ponttoonipataljoonan kärkijoukkueen
saapumisen jälkeen.
Päivällä tykistö
aloitti aika voimakkaan tulen JR 24:n asemiin. Kiivaimmat ryöpyt
kohdistuivat Kiviniemen kosken pohjoispuoliseen maastoon ja alueelle
siitä länteen Ipakinniemeen. Veistö piti ylittää kosken
yläpuolelta ja ottaa vankka sillanpää, johon syötettiin lisää
joukkoja. Pian raskaat aseet suuntasivat tulensa takamaastoon
Saviojan ja Kasarmilan suuntiin. Kranaatit katkoivat lankayhteyksiä,
joten oli turvauduttava lähetteihin. Linjoja ryhdyttiin heti
korjaamaan, mutta jatkuvan tulen vuoksi työ ei edistynyt toivotusti.
Koska etelärannalla oli
havaittu useita hyökkäysvaunuja, annettiin JR 24:lle kaksi
panssarintorjuntatykkiä, yksi molemmille pataljoonalle – III
Pataljoona oli 7. päivänä vielä Humalaisten kylässä, mutta
matkalla Kiviniemen rintamalle, jonka rintamavastuun se pian ottaisi.
Huolimatta
neuvostotykistön ammunnasta eivät JR 24:n, lähinnä I Pataljoonan
tappiot nousseet suuriksi. Vähäiset tappiot johtuivat
todennäköisesti siitä, että tuli oli ”summankauppaista ja
epätarkkaa”. Vihollinen ampui myös II Patteiston tulipattereiden
asemia, mutta nämä vastasivat tuleen.
Ylimenoa tukenut
tykistötuli alkoi kello 8 ja varsinainen hyökkäys illalla.
Kärkijoukot siirtyivät kosken yläpuolelle ponttoneile sekä
lautoille ja lähtivät matkaan. Suomalaiset eivät olleet
poistuneet, vaan puna-armeijalaisiin suuntautui sekä
kiväärikaliperinen että tykistön torjuntatuli. Vihollisen
operaatiota tukivat muun muassa kosken etelärannalle ajetut tankit,
jotka suoralla suuntauksella ampuivat puolustajien asemiin.
Ylimenohyökkäys jatkui
pimeälle ja läpi yön. Matkaan lähti yhteensä yhdeksän ponttonia
ja lauttaa. Mukana olleet viestintään tarkoitetut valoraketit
upposivat eikä muuta yhteyttä ollut, joten neuvoskomentajat eivät
tarkkaan tienneet miten operaatio edistyi. Se tiedettiin että
taisteltiin, sillä pohjoisrannalta kuului välillä kova käsiaseiden
rätinä ja ajoittaiset jymähdykset säestivät.
Koko 7. päivän sää oli
huono ja näkyvyys vesistön yli heikko, lämpötila oli nollassa ja
aamulla satoi lunta. Seuraavana yönä sää alkoi seljetä ja
kylmetä, tähtikirkas taivas näkyi aamuyöllä. Joulukuun 8. päivän
alkaessa alettiin nähdä mitä oli tapahtunut. Yhdeksästä matkaan
lähteneestä pontonista neljä oli päässyt pohjoisrannalle, ja
loput olivat vaurioituneet, uponneet tai ajautuneet viirran mukana
takaisin etelärannalle. Maihin olivat päässeet 1., 4. j 5.
Komppania. Ne olivat kärsineet suuret tappiot aivan rantaviivan
tuntumassa puolustaneiden suomalaisten tulessa. Maissa olleet miehet
eivät rohjenneet nostaa päitäään rantatöyrään takaa.
Kahdeksasta T-37-vaunusta viisi juuttui esteisiin tai kiviin ja yksi
vaunu upposi. Vain kaksi vaunua pääsi pohjoisrannalle, mutta ne
eivät kyenneet nousemaan kunnolla maihin.
Maihinnousun torjuntaa
osallistui sekä kivääriväki että tykistö. Erityisesti raskaiden
aseiden tuella oli suuri merkitys, sillä kaikki I Pataljoonan miehet
eivät olleet asemissa.
Vihollinen yritti yli
muuallakin kuin kosken yläpuolelta. Kello 14.45 havaittiin Suvannon
länsipäässä Röykkälän kylän kohdalla lauttoja. Tykistö ampui
niitä, jollooin lauttamiehistöt kääntyivät takaisin keskeltä
järveä.
Joulukuun 8. päivän
illalla JR 24:n ja 8.Divisoonan johto uskoivat, ettei pohjoisrannalla
ollut enää eläviä vihollisia. Väärässä olivat, sillä osa
pontoneilla yli päässeistä ja yön pimeydessä rautatiesillan
raunioita myöten suomalaisten puolelle tulleista piiloutui
rakennuksiin ja siltaraunioihinkin.
Puna-aremijan miehiä oli
mennyt rannan tuntumassa tyhjillään olleeseen Heikki Mustosen
kookkaaseen tiilistä rakennettuun autokorjaamoon. Piiloutuneet
aiheuttivat ensimmäisentappion jo 8.12.
Tyngän koululta
Kiviniemeen
http://kalajoenhistoria.blogspot.fi/2009/03/pitkarannassa-kaatui-13-kalajoen-miesta.html
Lähdeaineisto Kimmo Sorko
Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti