Suomeen hyökännyt
Neuvostoliitto sai vastaansa lähes yksimielisen kansan. Terijoen
hallituksen perustaminen ja siviilikohteisiin suuntautuneet
pommitukset lujittivat entisestään neuvostovihamielisyyttä, joka
rakentui vanhan ”ryssänpelon” kommunisminvastaisuuden ja Stalin
henkilön synnyttämän kammon varaan. Suomalaiset ymmärsivät, että
Stalin aikoi tuhota maan itsenäisyyden.
Talvisodan henki oli
parhaimmillaan solidaarisuutta ja ponnistelua yhteisen asian
puolesta. Sitä ilmensivät SAK:n ja STK:n sopimus
työmarkkinaneuvottelujen aloittamisesta sekä suojelukuntajärejstön
ja sosiaalidemokraattisen puolueen sovinto, ja se huipentui vanien
toimeenpanemiin rahankeräyksiin ja ilmoittautumisiin vapaaehtoisina
rintamalle.
Työväestö asettui
valtaosaltaan tukemaan puolustustaistelua. Kommunistien kanssa
yhteistyössä olle kulttuurihahmot, kuten Arvo Turtiainen, Rauol
Palmgren, Nyrki Tapiovaara ja Pentti Haanpää tarttuivat aseeseen
muiden tavoin.
Aivan särötön kansan
yhtenäisyys ei ollut. Kommunisteja oli turvasäilössä talvisodan
aikana enimmillään 250, ja osa sosiaalidemokraateista suhtautui
perinteisen nuivasti puoluejohtonsa veljeilyyn porvaerien kanssa.
Näkyvimmin yhteisestä rintamasta poikkesi SDP:stä erotettu Mauri
Ryömä, joka syytti avoimesti Väinö Tanneria Suoen porvariston
ajaman onnettoman sotapolitiikan tukemisesta.
Myös tavallisen kansan
keskuudessa oli soraääniä. Valtiolliseen poliisiin tehtiin
lukuisia ilmoituksia vakoilijoista ja epäilyttävistä ihmisistä.
Monet evakot joutuivat totetamaan, että kaikkien vauraiden
maalaitalojen ja pappiloiden puunatuille lattioille ei haluttu laskea
pakolaisia ”huonekaluja rikkomaan”. Isäntäväki saattoi myäs
kiskoa kohtuuttomia vuokria tai kiristää ylihintoja
elintarvikkeista. Työnsaantikaan ei ollut aina helppoa, kun jotkut
tyänantajat ilmoittivat, etti mustalaisten ja karjalaisten kannata
vaivautua.
Sotilaallisesti
torjuntavoiton ratkaisivat kuningas Talvi, suomalainen yksimielisyys,
neuvostoarmeijan puutteet ja suomalaiset rintamamiehet. Vaikka
neuvostoarmeija oli miesmäärältään ja varustukseltaan
ylivoimainen, sen iskukyky ei ollut samalla tasolla. Se oli melko
huonosti varustautunut talvisotaan, ja upseereiden heikko taso
heijastui joukkojen henkeen. Kun upseerit pelkäsivät joutuvansa
teloitetuksi, jos eivät saavuttaisi tavoitteitaan,
miehistätappioille ei pantu juuri minkäänlaista merkitystä.
Puna-armeijan taktisessa ajattelussa tavalliset rivisotilaat olivat
elävää materiaalia, jota uhrattiin säälittä.
Kun lisäksi
neuvostoarmeijan puolutushaarojen ja aselajien yhteistyä ei
toiminut, se ei voinut käyttää tehokkaasti hyväkseen voimakasta
tykistötulta ja panssarivaunujoukkoja eikä ilmavoimiaan. Runsas
kalusto sitoi joukot maanteille, jolloin maastossa liikkuvat
suomalaiset saattoivat käydä niiden kimpppuun sivustasta tai
selustasta.
Suomalainen
taistelutaktiikka perustui joukkojen hiihto- ja maastonkäyttöön,
liikkuvuuteen ja tottumukseen talvisiin olosuhteisiin. Aivan
ongelmatonta suomalaistenkaan puolustautuminen ei ollut. Erityisesti
joukkojen johtamisessa oli puutteita ja huolto sekä viestiyhteydet
kärsivät ongelmista, jotka olisi pitänyt ratkaista jo rauhan
aikana. Esimerkiksi Kannaksen suuri vastahyökkäys pysähtyi ensi
sijassa johdon kokemattomuuteen suurten joukkojen käsittelyssä.
Talvisodan torjuntavoitin
takana oli etenkin reservin miesten ja upseerien henkilökohtainen
taistelukyky, mikä näkyi mm. rintamiesten taistelukyky, mikä näkyi
mm. rintamamiesten hellittämättömyytenä, vähäisen tyksitulen
tarkkuutena, panssarivaunujen uhkarohkeana tuhoamisena ja vaativana
”mottisotana”. Suurin sankari oli suomalainen soturi, joka
kaikessa hallitsemattomasa ja alkukantaisessa yksilöllisyydessään
ei suostunut antamaan periksi.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti