Simo Häyhä oli yksi
talvisodan legendaarisimmista hahmoista. Hän kaatoi lähteestä
riipuen 200-453 vihollista, Hurjimpana päivänä 21.12.1939 kaatui
25 venäläistä.
Suomalaiset valtasivat
28.12.1939 Suomussalmen takaisin useiden yritysten jälkeen.
Suomalaiset olivat odottaneet puna-armeijan vastahyökkäystä
Suomussalmella, mutta sellaista ei koskaan tullut. Sen sijaan sinne
kaivautunut Neuvostoliiton 163. divisioona alkoi irtautua asemistaan
Kiantajärven jäätä pitkin. Vetäytyviä joukkoja tukivat
panssari- ja ilmavoimat. Niinpä useita päiviä kestäneiden
sitkeiden taisteluiden jälkeen suomalaiset miehittivät tyhjilleen
jääneen Suomusslamen kirkonkylän ilman taisteluita. Osa joukoista
oli tuolloin valvonut jo viisi vuorokautta peräjälkeen. Myös
luonnonolot olivat ankarat, sillä pakkasta oli Suomussalmella useina
päivinä yli 40 astetta.
Venäläiset saivat
vetäytyä aluksi rauhassa, sillä kiväärit eivät ylettäneet
jäällä maanneisiin. Kenttätykistö puolestaan ei voinut ampua,
koska joku hevosmies oli katkaissut tulenjohtuepaikan ja tuliaseman
välisestä puhelinkaapelista pätkän kuormansa sitomiseen. Osa
suomalaisista joukoista ryhmistettiin vielä takaa-ajoon, joka kesti
joulukuun loppuun asti. Juntusrantaan, Kiantajärven
pohjoispuolelle, 163, divisioona järjesti itsensä puolustukseen. Se
oli kuitenkin lyöty perusteellisesti. Divisioonan vahvuus oli alun
perin noin 23 000 miestä, joista se menetti kaatuneina ja
haavoittuneina nooin 6000-7000, lisäksi saatiin noin 300 vankia.
Sitä vastaan taistelleet suomalaiset i. Divisioona ja Ryhmä Susi
menttivät yhteensä 1000 sotilasta kaatuneina, haavoittuneita tai
kadonneina. Sotasaaliikseen suomalaiset saivat muun muassa 15
panssarivaunua ja s6 kenttäkeittiötä.
Neuvostojoukot tekivät
tiedustelyhyökkäyksten omaisia iskuja suomalaisten asemiin
Kannaksella, ja erään sellaisen tuloksena syntyi pieni läpimurto
Hatjalahdessa. Viisi hyökkäsyvaunua murtautui yöllä suomalaisten
asemiin panssariesteeseen tehdyn aukon kautta. Puna-armeijan
jalkaväki ei kuitenkaan ollut mukana juonessa, ja yksin jääneet
panssarit olivat helppo maali. Kaksi niistä tuhottiin, kaksi
vallattiin ja yksi pääsi pakenemaan. Aluetta puolustaneen 4.
Divisioonan esikunnassa pääteltiin kyseessä olleen vihollisen
tiedustelutoiminta, jolla pyrittiin selvittämään puolustajien
ryhmitystä ja vahvuutta.
Laatokan Karjalassa
suomalaiset jatkoivat Kitilän suunnalla hyökkäystään kohti
Sortavalaa pyrkineitä Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Toinen
venäläisten huoltoteistä saatiin katkaistua, mutta Ruhtinaanmäen
suunnalla taistelu oli takkuisempaa hyvin linnoitettuja
neuvostoasemia vastaan.
Osasto Pajari oli
29.12.1939 ajanut venäläisiä takaa Ägläjärven valtauksen
jälkeen ja ryhmittynyt puolustukseen Aittojoki-linjalle, jokan
pohjoispäätä hallitsi Viitavaara. Suomalaiset valtasivat tämän
tärkeän maastokohdan 29.12. ja aloittivat pari viikkoa kestäneet
taistelut kumpareen hallinnasta. Paikalla taisteltiin tammikuun
puoleenväliin asti, sillä myös venäläiset katsoivat sen
tärkeäksi. Jatkuvat hyökkäysyritykset ja tykkituli kuitenkin
kuluttivat joukkoja eikä Viitavaaran pitämistä enää katsottu
tappioiden arvoiseksi.
Suomalaiset luopuivat
mumpareesta lopulta 14. ja 15,1. välisenä yänä vihollisen
huomaamatta. Viitavaara jäi neuvostoliittolaisille. Päämaja
huomautti johtajia tällaisten taisteluiden
tarkoituksenmukaisuudesta.
Summassa ja Keljassa,
jotka olivat olleet ankarien hyökkäysten kohteina aikaisemmin,
neuvostojoukot jatkoivat tunnusteluaan ja tekivät rahoitettuja
hyökkäyksiä suomalaisten asemia vastaan saadakseen selville
puolustajien joukkojen vahvuutta ja ryhmityksiä. Nämä hyökkäykset
lyötiin takaisin.
Sallan suunnalla oltiin
siirrytty partio- ja sissisotaan, jolla pyrittiin aktiivisesti
häiritsemään vihollisen huoltoa ja muuta toimintaa. Ryhmän tai
joukkueen vahvuiset osastot ( 10-40 miestä) toimivat syvällä
vihollisen selustassa, joskus jopa kymmenien kilometrien syvyydessä.
Ensimmäiset iskut kohdistuivat Neuvostoliiton 122. Divisoonan
selustaan, ja niillä katkaistiin sen johdinlinjat useista kohdista
sekä tuhottiin yhdeksän autoa.
Kannaksella alkoi 30.12.
hiljaisempi vaihe ennen vuoden vaihdetta. Päivän aikana tapahtunut
neuvostohyökkäys vasta jäätynyttä Laatokkaa pitkin oli
tiedusteluluontoinen, ja se lyötiin takaisina. Puna-armeija oli
epäonnistunut yrityksessään murtaa Suomen puolustus
salamasotataktiikalla. Suurvallan arvovalta oli joutunut koetukselle,
ja sille oli tärkeää saada sotilaallinen voitto pienestä
naapurimaastaan. Suomen torjuntavoitioista seurasi vaihdoksia ja
uudenjärjestelyjä Neuvostoliiton joukoissa.
Myös suomalaiset tekivät
hyökkäsysuunnitelmia. Raatteen tietä pitkin edennyt Neuvostoliiton
44. Divisioona käskettiin tuhota. Neuvostodivisioona oli tulossa
kohti Suomussalmea hyökänneen 163. Divisioonan avuksi. Näiden
joukkojen oli ollut tarkoitus katkaista Suomi Oulun kohdalta.
Suomen 9. Divisioona
aloittaisi hyökkäyksen 2-3 vuorokauden kuluttua levon ja
ryhmittelyjen jälkeen. Neuvostodivisioona ei kuitenkaan saanut olla
rauhassa, vaan sitä häirittiin sissihyökkäyksillä, jotka söivät
sotilaiden moraalia. Kerrotaan muun muassa, että kokonainen
neuvostopataljoona lähti pakoon laukaustakaan ampumatta kuultuaan
hiihtämisen ääniä lähimaastosta. ”Suomalaiskauhu” oli
omiaaan leviämään korpitien varteen kaivautuvassa joukossa.
Suomen 9. Divisioona, jota
johti eversti Hjalmar Siilasvuo,oli käymässä taisteluun Raatteen
tiellä. Ensimmäinen suurempi taistelu vihollisen kanssa käytiin
31.12., kun Sissi Pataljoona 1 sai tehtäväkseen kiertää
vihollisen selkään, sillä näytti, että se pyrkisi irtautumaan
kohti itää.
Ollessaan matkalla
ukrainalaisten selustaan SissiP 1 kohtasi vastaan kiertävän
neuvostopataljoonan. Seurasi kaikkiaan neljän tuntia kestänyt
taistelu, jonka aikana suomalaiset etenivt kohti neuvosliittolaisten
asemia mutta joutuivat pysähtymään hyvin varustettujen
linnoitteiden eteen.
Neuvostoliiton 44.
Divisioona oli kaivautunut Raatteen tien vierustoille pitkään ja
kapeaan siilipuolustukseen tien varsin suuntaisesti. Suomalaisten
suunnitelmana oli aluksi saartaa neuvostojoukot, sulkea niiden
pakotie ja sitten pilkkoa ne metsästä kohti tietä suuntautuvilla
hyökkäyksillä osiin, jotka voitaisiin saartaan ja tuhota.
Suomalaiset aloittivat varsinaiset hyökkäyksensä seuraavana
päivänä.
Neuvostokonee ilmestyivät
päivän aikana usean paikkakunnan ylle. Oli talvinen kirkan
pakkaspäivä, mikä oli omiaan lisäämään pommitusintoa.
Raskaimmat iskut ottivat vastaan Jyväskylä ja Vaasa, lisäksi muun
muassa Tammisaarta ja Nurmijärvea pommitettiin. Jyväskylässä
pommit putosivat suoraan kahteen suojakaivantoon, joihin ihmiset
olivat paenneet pommituksia. Täysosumat vaativat 13 uhria. Kaikkiaan
Jyväskylässä sai päivän pommituksissa surmansa 21 ihmistä.
Myös aineelliset vahingot olivat suuret.
Lähdeaineisto Ilkka
Enkenberg ISBN 978-952-220-706-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti