Luoti on lävistänyt viholliskypärän
Pääministeri Risto Ryti
matkusti Mikkeliin tiedustelemaan Mennerheimin ajatuksia rauhan
mahdollisuuksista. Ylipäällikön mielestä tilanne sotatantereilla
ei ollut varsinaisesti hälyyttävä, mutta Suomen resurssit olivat
kuitenkin huonot, muun muassa lentokalustoa olisi tarvittu kipeästi
lisää. Tämän lisäksi lähes kaikesta muusta oli pulaa,
reserviläisistä lähtien.
Mannerehimin neuvo Rytille
oli suostua tekemään neuvotteluissa myönnytyksiä. Tämä olisi
merkinnyt esimerkiksi luopumista osasta Karjalan kannasta.
Neuvostoliiton syksyllä vaatimaa tukikohtaa Suomenlahden suulle
Mannerheim ei sitä vastoin ollut valmis hyväksymään. Hän myös
olisi vaatinut kompensaatioita kaikista Neuvostoliitolle tehdyistä
myömnnytyksistä.
Ilomantsin suunnalla
neuvostojoukkojen toiminta kihtyi. Venäläisiä alkoi virrata Särkän
kylää kohti. Pian siellä oli jo kolme komppaniaa vihollisia ja
lisää tuli niin, ettei rivistöjen loppupäätä näkynyt.
Suomalaisten asemia ammuttiin kiväärikranaateilla. Neuvostoliiton
joukot kuitenkin poistuivat kylästä vielä saman päivän aikana,
eivätkä suomalaiset saaneet selville, mihin ne jatkoivat.
Yhdysvaltain presidentti
Franklin D. Roosevelt sanoi lehdistötilaisuudessa, että
Yhdysvaltain kansalainen, joka liittyy sotaa käyvän maan armeijaan
ja vannoo uskollisuuttaan sielle, menettää kansalaisuutensa. Hän
lisäsi kuitenkin, että tätä määräystä ei sovelleta Suomen
armeijaan vapaaehtoisina liittyneisiin Yhdysvaltain kansalaisiin,
koska Suomi ei ole Yhdysvaltain tulkinnan mukaan sotaa käyvä maa.
Mitään sodanjulistusta ei nimittäin ole annettu.
Laatokan Karjalassa
sitkeästi puolustautuvat motit aiheuttivat päänvaivaa
suomalaisille. Alueen sotatoimista vastaavan IV Armeijakunnan
komentaja Woldemar Hägglundin johdolla kokoontuivat joukko-osastojen
komentajat pohtimaan tilannetta.
Läntisessä Lemetissä,
jonne suomalaiset olivat jo aiemmin päättänneet keskittää myös
itäistä Lemettiä valtaamaan pyrkineet joukot, oli saatu vallattua
yksi tukikohta motin itäosasta. Eteneminen siellä oli kuitenin
epäonnistunut, ja hyökkääväsätä Er.P. 18:sta oli kaatunut
taistelujen aikana kaksi komentajaa. Päivän neuvotteluissa
päätettiin osastonjohtajien suosituksesta pyrkiä valtaamaan
läntinen Lementti ja pienempi Kelivaaran motti.
Vieksingin kylästä, jota
olivat aiempina päivinä puolustaneet työpataljoonan miehet,
taisteltiin verisesti. Nyt paikalle oli saapunut lisävoimia, siellä
olivat SissiP 3 ja Polkuåyöräpataljoona 7. Yhdessä ne saivat
kylän haltuunsa kiivaan sotimiesen jälkeen. Neuvostojoukot saivat
kylään vahvistuksia ja valtasivat sen seuraavana yönä takaisin.
Vieksingin viimeinen käänne oli kuitenkin yllättävä, sillä
puna-armeijan joukot poistuivat sieltä vapaaehtoisesti seuraavan
päivän koittaessa. He jättivät jälkeensä 200 kaatunutta. Suuret
tappiot varmasti vaikuttivat vetäytymisratkaisuun.
Suomalaiset taistelivat
myös Särkijärvellä sijainneessa metsänvartijan talossa, ja
saivat tungettua hyökänneen vihollisen takaisin erämaahan. Muuten
tällä rintamasuunnalla vihollinen tyytyi tykistökeskityksiin ja
partiointiin. Päivä oli neuvostohyökkäyksen kulminaatiopiste, ja
seuraavat päivät kuluivat Ryhmä Talvelan suunnalla
rauhallisemmissa merkeissä.
Pohjois-Karjalassa
Neuvostoliitto oli pyrkinyt saarrostamaan Suomen joukkoja, mutta ei
ollut onnistunu tässä. Alueen pohjoisosassa puna-armeija oli
pysäytetty Kuukkausjoelle. Aittojoella se vetäytyi hieman
taaksepäin ottaen etäisyyttä suomalaisten ottaen etäisyyttä
suomalaisten puolustukseen. Eteläisellä erämaalinjalla se vetäytyi
Kivijärvi-Korpijärvi-vesistölinjalle.
Ilomantsin ja Kollaan
suunnilla hyökänneet venäläiset rauhoittivat tomintaansa samaan
aikaan. Kaikkiaan taisteluiden lopputuloksena venäläisjoukot olivat
saaneet vallattua muutaman neliökilometrin maastoa. Suomalaisten
torjuntavoiton jälkeen rintamatilanteessa ei sodan loppuun mennessä
tapahtunut juuri muutoksia, vaikka paikallisi taisteluita käytiinkin.
Neuvostoliiton tykistö
tulitti herkeämättä suomalaisten linnoitteita Karjalan
Kannaksella. Sj. 5, niin sanottu Miljoonakorsu oli vankka
teräsbetoninen kolmen konekiväärin linnoitus, joka sijaitsi
Sormi-nimisellä kukkulalla. Se oli saanut nimensä huikeiksi
kohonneista rakennuskustannuksistaan ja oli toinenNeuvostoliiton
hyökkäyspainopistesuunnan, Summan, tärkeistä linnoitteista. Se
sai 27.1. päälleen noin neljän tunnin keskityksen kuuden tuuman
panssarikranaatteja suoralla suuntauksella. Linnakkeesta tuhoituivat
panssarikuvut, siipimuuri, etummaisten konekivääri- ja
valnheitinkammioiden etuseinät sekä ulkopuolella ollut suojakiveys.
Korsu korjattiin latomalla
pahooin vaurioituneet kk- ja valonheitinkammiot täyteen
hiekkasäkkejä sekä valamalla yksi tähystyskupu umpeen betonilla.
Korsu säilyi kuitenkin taistelukunnossa.
Osansa tykistön
suorasuuntaustulesta sai päälinnoitus, Sj.4 eli Poppiuksen
linnoitus, joka sijaitsi Lähteen tien suunalla. Se sai useita
täysosumia 8-10 tuuman panssarikranaateistä. Eräs 10-tuumaisen
osuma pajahti miehistösuojan seinistä läpi ja tuhosi suojaa 5-6
metrin matkalta. Linnakkeen 30 cm paksut panssarilevyt murskautuivat,
ja siitä tuhoitui noin neljäsosa. Myös Poppiusta paikattiin
hiekkasäkeillä, mutta se menetti suuren osan taistelukunnostaan.
Vaikka Neuvostoliiton
laajempi hyökkäys olikin jo vaimentunut, hyökkäsivät
neuvostojoukot vielä Ilomantsissa Petkelniemeen, josta oli taisteltu
myäs edellisenä päivänä, jolloin suomalaiset olivat tuhonneet
noin 20-miehnen partion viimeiseen mieheen saaden saalikseen pari
pikakivääriä ja vangin.
Ensin venäläiset
yrittivät hyökkäystä partion voimin, mutta se ajattiin takaisin.
Kohta hyökkääjiä oli jo joukkueellinen, mutta senkin suomalaiset
löivät tulella takaisin. Lähitaisteluun ei tarvinnut ryhtyä.
Myös Ilomatsin suunnalla
taisteluissa koitti nyt rauhallisempi vaihe. Linjat säilyivät
rnnallaan, ja suomalaiset vahvistivat puolustusasemia.
Taistelutoiminta rajoittui tykistöhäirintään ja partioretkiin,
joita suomalaiset tekivät ajoin ahkerastikin. Suomalaisten
sissitoiminta oli tehokasta, mistä ilmeisesti johtui Neuvostoliiton
155. Divisioonan hyökkäyksen ponnettomuus.
Suomalaiset pyrkivät
päivän aikan laukaisemaan Laatokan Karjalan motteja. Edellisenä
päivänä johtajiston palaverissa tehdyn päätöksen pohjalta
hyökättiin läntisen Lemetin mottia vastaan, mutta se piti yhä
pintansa.
Pienempi Kelivaaran motti
sen sijaan lauksei. Sen kukisti kapteeni Kivilahden johtama 1/JR 37.
Motista antautui noin 140 puna-armeijan sotilasta. Sotasaaliiksi
pataljoona sai muun muassa yhdeksän kevyttä kranaatinheitintä sekä
kaksi kenttä- ja kaksi panssaritorjuntatykkiä. Motin puolustajista
noin 300 oli kaatunut tammikuun aikana käydyissä taisteluissa.
Suomalaisen 1. Divisioonan
kaukopartio palasi tiedusteluretkeltä, jolle se oli lähtenyt 26.1.
Retki oli suuntautunut Raivolan kylän liepeille rautatielle, jonka
ali venäläiset olivat kaivaneet tunneleita. Raivola sijaitsi vain
noin 45 kilometrin päässä Pietarista lähellä Terijokea ja oli
jäänyt syvälle vihollislinjojen taa. Tiedusteluretki oli
onnistunut, silläsen aikana saatiin tuhottua kaksi viholliskorsua ja
lyhyt kanuuna sekä kerättyä tietoa vastustajan joukoista.
Lähdeaineisto Ilkka
Engenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti