maanantai 7. heinäkuuta 2014

Ryti vieraili Päämamajassa

Luoti on lävistänyt viholliskypärän

Pääministeri Risto Ryti matkusti Mikkeliin tiedustelemaan Mennerheimin ajatuksia rauhan mahdollisuuksista. Ylipäällikön mielestä tilanne sotatantereilla ei ollut varsinaisesti hälyyttävä, mutta Suomen resurssit olivat kuitenkin huonot, muun muassa lentokalustoa olisi tarvittu kipeästi lisää. Tämän lisäksi lähes kaikesta muusta oli pulaa, reserviläisistä lähtien.
Mannerehimin neuvo Rytille oli suostua tekemään neuvotteluissa myönnytyksiä. Tämä olisi merkinnyt esimerkiksi luopumista osasta Karjalan kannasta. Neuvostoliiton syksyllä vaatimaa tukikohtaa Suomenlahden suulle Mannerheim ei sitä vastoin ollut valmis hyväksymään. Hän myös olisi vaatinut kompensaatioita kaikista Neuvostoliitolle tehdyistä myömnnytyksistä.

Ilomantsin suunnalla neuvostojoukkojen toiminta kihtyi. Venäläisiä alkoi virrata Särkän kylää kohti. Pian siellä oli jo kolme komppaniaa vihollisia ja lisää tuli niin, ettei rivistöjen loppupäätä näkynyt. Suomalaisten asemia ammuttiin kiväärikranaateilla. Neuvostoliiton joukot kuitenkin poistuivat kylästä vielä saman päivän aikana, eivätkä suomalaiset saaneet selville, mihin ne jatkoivat.

Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt sanoi lehdistötilaisuudessa, että Yhdysvaltain kansalainen, joka liittyy sotaa käyvän maan armeijaan ja vannoo uskollisuuttaan sielle, menettää kansalaisuutensa. Hän lisäsi kuitenkin, että tätä määräystä ei sovelleta Suomen armeijaan vapaaehtoisina liittyneisiin Yhdysvaltain kansalaisiin, koska Suomi ei ole Yhdysvaltain tulkinnan mukaan sotaa käyvä maa. Mitään sodanjulistusta ei nimittäin ole annettu.

Laatokan Karjalassa sitkeästi puolustautuvat motit aiheuttivat päänvaivaa suomalaisille. Alueen sotatoimista vastaavan IV Armeijakunnan komentaja Woldemar Hägglundin johdolla kokoontuivat joukko-osastojen komentajat pohtimaan tilannetta.
Läntisessä Lemetissä, jonne suomalaiset olivat jo aiemmin päättänneet keskittää myös itäistä Lemettiä valtaamaan pyrkineet joukot, oli saatu vallattua yksi tukikohta motin itäosasta. Eteneminen siellä oli kuitenin epäonnistunut, ja hyökkääväsätä Er.P. 18:sta oli kaatunut taistelujen aikana kaksi komentajaa. Päivän neuvotteluissa päätettiin osastonjohtajien suosituksesta pyrkiä valtaamaan läntinen Lementti ja pienempi Kelivaaran motti.

Vieksingin kylästä, jota olivat aiempina päivinä puolustaneet työpataljoonan miehet, taisteltiin verisesti. Nyt paikalle oli saapunut lisävoimia, siellä olivat SissiP 3 ja Polkuåyöräpataljoona 7. Yhdessä ne saivat kylän haltuunsa kiivaan sotimiesen jälkeen. Neuvostojoukot saivat kylään vahvistuksia ja valtasivat sen seuraavana yönä takaisin. Vieksingin viimeinen käänne oli kuitenkin yllättävä, sillä puna-armeijan joukot poistuivat sieltä vapaaehtoisesti seuraavan päivän koittaessa. He jättivät jälkeensä 200 kaatunutta. Suuret tappiot varmasti vaikuttivat vetäytymisratkaisuun.

Suomalaiset taistelivat myös Särkijärvellä sijainneessa metsänvartijan talossa, ja saivat tungettua hyökänneen vihollisen takaisin erämaahan. Muuten tällä rintamasuunnalla vihollinen tyytyi tykistökeskityksiin ja partiointiin. Päivä oli neuvostohyökkäyksen kulminaatiopiste, ja seuraavat päivät kuluivat Ryhmä Talvelan suunnalla rauhallisemmissa merkeissä.

Pohjois-Karjalassa Neuvostoliitto oli pyrkinyt saarrostamaan Suomen joukkoja, mutta ei ollut onnistunu tässä. Alueen pohjoisosassa puna-armeija oli pysäytetty Kuukkausjoelle. Aittojoella se vetäytyi hieman taaksepäin ottaen etäisyyttä suomalaisten ottaen etäisyyttä suomalaisten puolustukseen. Eteläisellä erämaalinjalla se vetäytyi Kivijärvi-Korpijärvi-vesistölinjalle.

Ilomantsin ja Kollaan suunnilla hyökänneet venäläiset rauhoittivat tomintaansa samaan aikaan. Kaikkiaan taisteluiden lopputuloksena venäläisjoukot olivat saaneet vallattua muutaman neliökilometrin maastoa. Suomalaisten torjuntavoiton jälkeen rintamatilanteessa ei sodan loppuun mennessä tapahtunut juuri muutoksia, vaikka paikallisi taisteluita käytiinkin.

Neuvostoliiton tykistö tulitti herkeämättä suomalaisten linnoitteita Karjalan Kannaksella. Sj. 5, niin sanottu Miljoonakorsu oli vankka teräsbetoninen kolmen konekiväärin linnoitus, joka sijaitsi Sormi-nimisellä kukkulalla. Se oli saanut nimensä huikeiksi kohonneista rakennuskustannuksistaan ja oli toinenNeuvostoliiton hyökkäyspainopistesuunnan, Summan, tärkeistä linnoitteista. Se sai 27.1. päälleen noin neljän tunnin keskityksen kuuden tuuman panssarikranaatteja suoralla suuntauksella. Linnakkeesta tuhoituivat panssarikuvut, siipimuuri, etummaisten konekivääri- ja valnheitinkammioiden etuseinät sekä ulkopuolella ollut suojakiveys.

Korsu korjattiin latomalla pahooin vaurioituneet kk- ja valonheitinkammiot täyteen hiekkasäkkejä sekä valamalla yksi tähystyskupu umpeen betonilla. Korsu säilyi kuitenkin taistelukunnossa.
Osansa tykistön suorasuuntaustulesta sai päälinnoitus, Sj.4 eli Poppiuksen linnoitus, joka sijaitsi Lähteen tien suunalla. Se sai useita täysosumia 8-10 tuuman panssarikranaateistä. Eräs 10-tuumaisen osuma pajahti miehistösuojan seinistä läpi ja tuhosi suojaa 5-6 metrin matkalta. Linnakkeen 30 cm paksut panssarilevyt murskautuivat, ja siitä tuhoitui noin neljäsosa. Myös Poppiusta paikattiin hiekkasäkeillä, mutta se menetti suuren osan taistelukunnostaan.

Vaikka Neuvostoliiton laajempi hyökkäys olikin jo vaimentunut, hyökkäsivät neuvostojoukot vielä Ilomantsissa Petkelniemeen, josta oli taisteltu myäs edellisenä päivänä, jolloin suomalaiset olivat tuhonneet noin 20-miehnen partion viimeiseen mieheen saaden saalikseen pari pikakivääriä ja vangin.
Ensin venäläiset yrittivät hyökkäystä partion voimin, mutta se ajattiin takaisin. Kohta hyökkääjiä oli jo joukkueellinen, mutta senkin suomalaiset löivät tulella takaisin. Lähitaisteluun ei tarvinnut ryhtyä.

Myös Ilomatsin suunnalla taisteluissa koitti nyt rauhallisempi vaihe. Linjat säilyivät rnnallaan, ja suomalaiset vahvistivat puolustusasemia. Taistelutoiminta rajoittui tykistöhäirintään ja partioretkiin, joita suomalaiset tekivät ajoin ahkerastikin. Suomalaisten sissitoiminta oli tehokasta, mistä ilmeisesti johtui Neuvostoliiton 155. Divisioonan hyökkäyksen ponnettomuus.

Suomalaiset pyrkivät päivän aikan laukaisemaan Laatokan Karjalan motteja. Edellisenä päivänä johtajiston palaverissa tehdyn päätöksen pohjalta hyökättiin läntisen Lemetin mottia vastaan, mutta se piti yhä pintansa.
Pienempi Kelivaaran motti sen sijaan lauksei. Sen kukisti kapteeni Kivilahden johtama 1/JR 37. Motista antautui noin 140 puna-armeijan sotilasta. Sotasaaliiksi pataljoona sai muun muassa yhdeksän kevyttä kranaatinheitintä sekä kaksi kenttä- ja kaksi panssaritorjuntatykkiä. Motin puolustajista noin 300 oli kaatunut tammikuun aikana käydyissä taisteluissa.

Suomalaisen 1. Divisioonan kaukopartio palasi tiedusteluretkeltä, jolle se oli lähtenyt 26.1. Retki oli suuntautunut Raivolan kylän liepeille rautatielle, jonka ali venäläiset olivat kaivaneet tunneleita. Raivola sijaitsi vain noin 45 kilometrin päässä Pietarista lähellä Terijokea ja oli jäänyt syvälle vihollislinjojen taa. Tiedusteluretki oli onnistunut, silläsen aikana saatiin tuhottua kaksi viholliskorsua ja lyhyt kanuuna sekä kerättyä tietoa vastustajan joukoista.


Lähdeaineisto Ilkka Engenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti