Suomen
turvallisuuspoliittinen doktriini lähti jatkosodan aikana siitä,
että maa kävi erillissotaa. Sillä ei ollut kansainväikeudellisesti
sitovaa liittosuhdetta Saksaan. Ainoa yhdistävä tekijä oli
yhteinen vihollinen. Se päätti itse sotilaallisita operaatioistaan
ja valitsi poliittisen linjansa Saksasta riipumatta.
Pohjimmiltaan kysymys oli
siitä, että Suomi yritti käyttää Euroopan poliittisia
suhdanteita omien rajoitettujen tavoitteidensa saavuttamiseen. Sodan
alkuvaiheessa tavoitteena oli menetetyn alueen ottaminen takaisin,
mutta keskikesästä 1941 lähtien vieraan valtion alueen valloitus.
Neuvostoliitto kohteli
virallisesti Suomea kuin mitä tahansa Hitlerin liittolaismaata.
Stalinin toiminta viittaa kuitenkin siihen, että hän ymmärsi
osittain suomalaisten väitteitä erillissodasta tai ainakin piti
Suomea Hitlerin rintamana poliittisesti heikoimpana lenkkinä.
Elokuun alussa Neuvostoliitto ilmoitti länsivalloille pyrkivänsä
erillisrauhaan Suomen kanssa. Yhdysvallat välitti tämän viestin
Helsinkiin, mutta se ei kinnostanut hyökkäysvaiheesta huumautuneita
suomalaisia.
Stalinin vihje rauhan
mahdollisuudesta jo tässä vaiheessa oli merkittävä, vaikka se ei
johtanut mihinkään. Se osoitti ensinnäkin, miten epätoivoisessa
tilanteessa Neuvostoliitto oli. Se osoitti myös, että Stalin piti
Suomea sotilaallisesti niin merkittävänä tekijänä, että olisi
suostunut tinkimään melkoisesti poliittisista periaatteistaan
saadakseen välittömän sotilaallisen edun.
Suomalaisten väite heidän
sodan erillisestä luonteesta sai Moskovassa enemmän ymärtämystä
kuin suomalaiset huomasivat tai uskoivat. Stalinhan ehdotti
erillisrauhaa sodassa, jota suomalaisen sanoivat erillissodaksi.
Vaikka Suomi sivuutti Stalinin aloitteen, länsivallat jatkoivat
Helsingin painostamista. Yhdysvallat välitti pitkn syksyä sekä
painokkaasti nooteissa että vakavissa keskusteluissa käsityksensä
siitä, että Suomi oli väärällä puolella ja että sen olisi heti
irrottauduttava sodasta.
Yhdysvaltain edustajien
todistelun mukaan Suomi ei ikinä voisi perustaa turvallisuuttaan
mihinkään kannaslinjaan. Turvallisuus voitaisiin taata vain
rakentamalla hyvät poliittiset suhteet ja luottamuksellinen
ilmapiiri Suomen ja Neuvostoliiton välille. Hyökkäyssodan
melskeissä tämä Paasikiven linjan perusväittämä kaikui vielä
kuuroille korville.
Jatkosodan hyökkäysvaiheen
aikana Suomi menetti noin 21 000 miestä, mikä oli noin 1800
vähemmän kuin talvisodan rintamatappiot. Talvisodan uhri todettiin
sietämättömän raskaaksi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen tappioilla
ei juuri ollut poliittista painoa virallisissa lausunnoissa.
Kiskonkylien hautausmailla
se kuitenkin näkyi ja yksityisten perheiden elämässä se tuntui.
Sankarihautojen rivit pitenivät. Liikekannallepanon aluejärjestelmä
kohdisti tappiot ryöppyinä niille seuduile, joiden yksikät
kulloinkin joutuivat pahinpaan paikkaan. Suonenisku osui väestön
uusiutumisen kannalta herkimpään kohtaan, 20-30-vuotiaisiin
miehiin.
Sodan alkaessa Suomi pani
liikekannalle kirjaimellisesti kaikki vomansa. Kesäkuun loppupäivinä
armeijan kokonaisvahvuus oli 470 000 miestä, mikä on noin 13 % maan
silloisesta väkiluvusta. Kun lukuun otetaan myös välillisesti
sotatehtäviin kommenetut kansalaiset, saadaan prosentiksi 16, mikä
on ilmeisesti toisen maailmansodan korkeimpia suhdelukuja.
Jatkosota alkoi yleisen
innostuksen vallassa. Kaikki halusivat talvisodassa menetetyt alueet
takaisin. Totuuden hetki koitti, kun tämä tavoite oli saavutettu ja
eteneminen jatkui vanhan itärajan yli. Ensimmäiset
kieltäytymistapaukset olivat heinäkuussa Karjalan kannaksella,
mutta niissä oli useimmiten kysymys kiihkeän etenemisvaiheen
aiheuttamasta fyysisestä väsymyksestä.
Syyskuun alkupuolella
taistelutehtävistä kieltäytyminen ylestyi, ja siinä on
luettavissa jo poliittistakin kannanottoa. Miesten niskurointi
saavutti sotatoimiin vaikuttavan tason Syvärin ylityksen yhteydessä:
ensimmäinen hyökkäys epäonnistui, koska joukot eivät totelleet
käskyä.
Kieltäytymistapaukset
eivät kuitenkaan saavuttaneet armeijan taistelukykyyn vaikuttavia
mittasuhteita: vajaan puolen miljoonan miehen armeijassa oli 500
kieltäytyjää, ja valtaosa heistäkin muutti mieltään. Vielä
puhuttelujen jälkeenkin kieltäytyjiä oli vajaat kaksisataa, ja
komentajien otteet kovenivat. Kenttäoikeus langetti ssyksyllä 1941
sattuneista kieltäytymistapauksista neljä kuolemantuomiota, ja ksi
niistä pantiin täytäntöön. Lisäksi satakunta miestä tuomittiin
3-10 vuoden kuritushuonerangaistuksiin.
Lähdeaineisto Jukka
Tarkka – Allan Tiitta Itsenäinen Suomi ISBN 951-1-15062-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti