Rauhantilaan siirtymisen
myötä tuli hallituksen uudistaminen ajankohtaiseksi. Tasavallan
presidentti suhtautui ajatukseen torjuvasti, mutta joutui taipumaan,
koska hallitusta oli joka tapauksessa täydennettävä rauhantekoa
vastutaneiden Hannulan ja Niukkasen eron vuoksi. Kallio piti
kuitenkin huolen siitä, että uudenkin ministeriän johdossa
jatkaisi hänen suuresti arvostamansa Ryti.
Ryti muodosti toisen
hallituksensa aivan samalla avoin kuin ensimmäisenkin nopeasti;
puolue-elimet ja eduskuntaryhmät tyystin sivuuttaen. Tämä herätti
tyytymättömyytt sekä Maalaisliiton että osin myös
sosiaalidemokraattien piirissä. Hallituksen muodostamistatavasta
juontui ilmeisesti osaltaan se jännitys, joka sittemin vähitellen
kehittyi eduskunnan ja hallituksen välille. Osaltaan siihen
epäilemättä vaikutti myös ministeriön kokoonpani; olihna sen
jäseninä – jopa ulko- ja puolustusministerinä – eduskunnan
ulkopuolella olevia, puolueisiin sitoutumattomia henkilöitä.
Urho Kekkonen ei ollut
missään vaiheessa ministerikandidaattina. Tämä oli ymmärrettävää
huomioon ottaen Rytin aiemman suhtautumisen häneen. Kekkosen
voimakas oppositioasenne talvisodan viimeisinä viikkoina ei ollut
sita ainakaan parantanut. Maalaisliiton rooli hallituksessa heikkeni
muutenkin. Ei riittänyt, että puolueen voimahahmo Niukkanen jäi
hallituksen ulkopuolelle. Tappioksi on kirjattava myös yhden
ministeripaikan menettäminen.
Useiden lähiystävien
kertoman mukaan talvisodan rauhanteon jälkeinen ajanjakso kuului
Kekkosen elämän vaikeimpiin. Hän oli kamppailut rauhanehtojen
hvyäksymistä vastaan ja hävinnyt, Toimintansa vuoksi hän oli
ajautumassa hyvää vauhtia poliittiseen paitsioon. Katkeruudessaan
hän jopa itse pyrki edesauttamaan tätä kehitystä: ”En halua
missään vaiheessa olla mukana tässä humpuukissa.”
Rauha ei ollut ainoastaan
väärä ja epäoikeutettu. Se oli myös vaarallinen. Kekkonen
suhtautui suurin epäilyksin Suomen mahdollisuuksiin säilyttää
riippumattomuutensa ja katsoi sen olevan Neuvostoliiton armon
varassa. Murhe, katkeruus ja epävarmuus purkautuivat jonkilaisena
uhmakkaana rajuutena. Elämä elettiin ikään kuin ylivaihteella.
Ankkuriksi, joka kuitenkin
piti jalat maassa ja Kekkosen kiinni päivän realiteeteissa,
muodostui siirtoväen aseman järjestelyyn liittyvä ongelmavyyhti.
Se tarjosi saran, jolla työ ei loppunut, ja jolla Kekkonen koki
parhaiten hyödyttävänsä ahdingossa olevaa isänmaata. Niinpä hän
uppoutui siihen kevään 1940 kuluessa kaikella tarmollaan ja
omistautui välirauhan aikana valtaosin juusi sen modostaman ongelman
ratkaisemiseen.
Moskovan rauhassa
luovutetuilta alueilta siirtyi Suomeen noin 425 000 asukasta, Heistä
runsas puolet kuului pienviljelijävaltaiseen maatalousväestöön,
joka halusi jatkaa uusissa olosuhteissa oman elinkeinonsa
harjoittamista, Tämän väeestönosan sijoittaminen muodostui
nopeasti polttavaksi ongelmaksi, kun taas muun siiirtoväen
ohjaaminen työhän ja uusille asuinsijoille näyttää sujuneen
helpommin.
Siirtoväen huoltaminen
oli mittasuhteiltaan valtava ja poikkeuksellisen vaikea
hallinnollinen tehtävä. Siihen ryhdyttäessä ei ollut olemassa
aiempia esikuvia. Oikeat menettelytavat oli läydettävä erehdysten
ja kokemusten tietä, Tehtävän vaikein osa, huolto rauhan jälkeen,
oli hoidettava suurelta osin jopa ilman merkittävämpiä
ennakkovalmisteluja.
Vaikemmat olivat
ensimmäiset viikot. Ne Kekkonen vietti vistusti Mikkelissä, mistä
toimintaa johdettiin. Vain kerran hän käväisi Helsingissä
neuvottelemassa väestönsiirroista tasavan presidentin kanssa, mutta
palasi sen jälkeen takasin Mikkeliin. Kun työ Päämajassa päättyi,
hän siirtyi rajaseudulle ja palasi Helsinkiin vasta huhtikuun
alussa.
Tehtäväjärjestyksessä
ensimmäisenä oli siirto-operaatioista huolehtiminen ja siirtoväen
sijoittaminen, mikä tapahtui sisäministeriön vahvistamia
suunnitelmia noudattaen. Saman kunnan asukkaat pyrittiin sijoittamaan
yhtenäiselle alueelle. Kun siinä ei kuljetus- jm. Vaikeuksien
vuoksi onnistuttu, jouduttiin myöhemmin keväällä ja kesällä
suorittamaan siirtoväen uutta kokomaista ja ns. tasoitussiirtoja.
Tärkeää oli myös tämän
valtavan ihmisjoukon jokapäiväisista tarpeista huolehtiminen, mikä
tapahtui suornaisin avustuksin. Tehtävän mittasuhteita kuvaa se
tosiseikka, että vielä toukokuussa 1940 huoltoapua annettiin 350
000:lle sirtoväkeen kuuluvalle, ja kesän lopullakin sitä
tarvitsevien määrä oli yli 200 000. Oman valtavan ongelmansa
Kekkosen johtamalle Siirtoväen Huollon Keskukselle (SHK) muodosti
siirtoväen mukana ja myöhemmin siirretyn irtaimen omaisuuden hoito.
Parhaimmillaan oli SHK:n varastooissa lähes 500 000 kollia tavaraa.
Viljaa joutui sen haltuun 23-24 miljoonaa kiloa ja kotieläimiäkin
-vielä runsaiden teurastusten jälkeenkin – n. 65 000 päätä.
Paikallisen ja siirtoväen
väliset ristiriidat, joihin Kekkonen oli joutunut puuttumaan jo
talvisodan aikana, kärjistyivät nopeasti rauhanteon jälkeen, kun
kävi selville, että väliaikaisena kestetty tilanne olikin
muodostumassa pysyvämmäksi, Tässä vaiheessa Kekkonen omaksui
siirtoväen voimakkaan puolustajan roolin.
Lähdeaineisto: Juhani
Suomi Urho Kekkonen 1936-1944 Myrrysmies ISBN 951-1-06567-X.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti