Mannerheim taipumattomana

Kenraali Alfred Jodl keskustelemassa Mannereheimin kanssa Päämajassa Mikkelissä syyskuussa 1941

Alun perin ei Saksan päämajassa oltu varattu Suomelle kovinkaan merkittävää tehtävää Neuvostoliiton nujertamisessa. Hitlerin joulukuun 18. äivänä 1940 allekirjoittamassa Johtajan ohje n:o 21:ssa todettiin vain, että ”Suomen armeijan pääosan tehtävänä on... sitoa mahdollisimman paljon venäläisvoimia hyökkäämällä Laatokan länsipuolitse tai sen molemmin puolin ja vallata Hanko”. Samat näkökohdat vahvistettiin tammikuun lopulla 1941 valmistuneessa yksityiskohtaisemmassa sotatoimi Barbarossan keskitysmarssiohjeessa. Uutta oli kuitenkin, että nyt pidettiin parempana, jos suomalaisilla olisi selvä painopiste Laatokan itäpuolella. Sen sijaan Salzburgin neuvotteluissa toukokuussa ja Halsingin jatkoneuvotteluissa kesäkuun alussa 1941 saksalaiset jättivät avoimeksi, toivoivatko he suomalaisten hyökkäävän Laatokan länsi- vain itäpuolitse. Vasta sodan puhjetessa saksalaiset kkenivät ilmoittamaan selvän kantansa, He toivoivat, että suomalaiset hyökkäisivät Laatokan itäpuolitse Syvärille.

Suomalaisista eteenkin Hinrichs mutta myös Mannerhein olivat alun perinkin olleet sitä mieltä, että hyökkäys Laatokan itä- tai ainkain pohjispuolelle olisi parempi vaihtoehto. Suomalaiset eivät olleet harkinneet kuitenkaan niin selvän painopisteen muodostamista kuin saksalaiset ajattelivat, sillä jo psykolgisistakaan syistä he eivät voineet jättää Laatokan länsipuolta, siis Karjalan kannasta, laskelmiensa ulkopuolelle. Liikekannallepanokin toteutettiin siten, että hyökkäys olisi mahdollinen kummankin vaihtoehdon mukaan.

Kun saksalaisten kanta selvisi, Suomen ylinjohto valitsi sen mukaisesti päähyökkäyssuunnaksi Laatokan pohjois- ja itäpuolen. Eräät tutkijat ovat väittäneet, että tämä merkitsi sitä, että suomalaiset hyväksyivät ison aseveljen saneluratkaisun, Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Suomen sotilasjohdolla ei olllut vain mitään syytä asettua vastahankaan saksalaisten kanssa, koska näiden toivomus vastasi sen omaakin perusnäkemystä.

Suomalaisten hyökkäys ei ollut kuitenkaan sitä, mitä saksalaiset olivat tahtoneet. Kenraali Erhfurt, Saksan päämajan edustaja Suomen päämajassa, valittelikin jatkuvasti sitä, etteivät suomalaiset olleet muodostaneet selvää painopistettää Laatokan pohjoispuollelle, missä hyökkäsi vain runsas kolmannes Suomen divisioonista. Mannerhei piti kuitenkin päänsä ja heinäkuun lopulla jopa keskeytti Karjalan Armeijan etenemisen aloittaesn sen sijaan Laatokan länsipuolella hyökkäyksen Kannakselle. Kun Ehrfurth elokuun alussa koetti saada marsalkkaa jatkamaan Karjalan Armeijan hyökkäystä Syvärille, tämä sanoi, ettei halunnut asettaa koko Suomen armeijaa peliin iian siskialttiissa yrityksessä. Lisäksi hän heitti pallon takaisin saksalaisille toteamalla, että Karjalan Armeijan vasemmalla puolella olevan saksalaisen 163. Divisioonan olisi ensin toteutettava tehtävänsä ja turvattava armeijan pohjoinen sivusta, ennen kuin hyökkäystä voitaisiin jatkaa, Mennerheim käytti samantapaista taktiikkaa myöhemminkin, ja saksalaisilla oli ilmeisiä vaikeuksia vastausten loytämisessä.

Suomalaisten hyökkäys Karjalan kannaksella sujui hyvin, ja samaan aikaan saksalaiset lähestyivät Leningradia Suomenlahden eteläpuolelta. Elokuun lopulla saksalaiset ottivatkin tavoitteekseen saada suomalaiset mukaan hyökkäykseen Nevan kaupunkia vastaan, jotta tämä saataisiin kukistettua äkkirysäyksellä. Tällaiseen Mannerheim ei kuitenkaan ollut halukas. Vaikka hän epäilemättä uskoi vielä tuolloin, että Saksa kykenee nujertamaan Neuvostoliiton, hän ei pitänyt mahdollisena, että niin suuri kansa kuin venäläiset voitaisiin lannistaa ikuisesti. Kun Venäjä joskus nousisi jossakin muodossa, eei unohtaisi sitä, että Suomi oli ollut todelliseksi vaaraksi Pietarille, jonka merkityksen Mannerheim entisenää venäläisenä kenraalina tunsi varsin hyvin.

Saksalaisille Mannerheim ei luonnollisestikaan kertonut tällaisia näkemyksiään. Hän totesi vain syyskuun 4. päivänä luokseen saapuneelle kenraali Jodlille, ettei suomalaisilla ollut joukkoja ja välineitä todellisen suurhyökkäyksen suorittamiseen Leningradia vastaan. Sen sijaan he kyllä sitoisivat venäläisten voimia kaupungin pohjoispuolelle etenemällä venälöisten kantalinnoitusvyöhykkeelle saakka. Jodlia ilahduttaakseen marsalkka ilmoitti kuitenkin, että Karjalan Armeijan hyökkäys Laatokan itäpuolella kohti Syväriä oli alkanut juuri saman päivän aamuna.

Jodl palasi Saksaan tyytyväisenä, sillä hyökkäsy Syvärillehän oli juuri sitä, mitä saksalaiset olivat alusta alkaen kärttänneet. Todellisuudessa mannerheim tei kuitenkin juuri sitne kuin hän oli itse päättänyt. Jodlin käynnnilläkään ei ollut vähäisintäkään vaikutusta hänen ratkaisuihinsa, sillä esimerkiksi Karjalan Armeijan hyökkäystä oli valmisteltu jo useita viikkoja. Saksalaisten näkökulmasta katsottuna on pidettävä jopa virheenä, että he eivät painostaneet suomalaisia voimakkaammin alistaakseen heidät tahtoonsa. Leningradin suunnassa suomalaiset näet kerta kaikkian keskeyttivät hyökkäyksensä, jonka tarmokas jatkaminen olisi aiheuttanut venäläsille ainakin suuria vaikeuksia ja kentien johtanut kaupungin kukistumiseen.

Myös Itä-Karjalassa Mannerheimilla oli sellaiset tavoitteet kuin hän katsoi Suomen oman strategian vaativan, ja niinpä ne yhtyivät saksalaisten pyrkimyksiin vain osittain. Tämä tuli esiin jo syyskuun lopulla, kun Laatokan eteläpuolella vaikeuksiin joutuneet saksalaiset pyysivät suomalaisia hyökkäämään venäläisen sitomiseksi edes näytösluonteisesti Syvärin uli etelään tavoitteena Tihvinä. VI Armeijakunnan joukot olivatkin Syvärin valtaamisen jälkeen valmiina jatkamaan, mutta ylipäällikkö torjui ajatuksen. Mannerehim perusreli kieltäytymistään saksalaisille vedoten joukkojen vähyyteen päävoimien taistellessa paraikaa Petroskoin suunnassa. Sen sijaan marsalkka vei loppuun saakka oman ajatuksensa ja hyökkäystä pohjoisempana jatkettiin yhä edemmäksi, kunnes strategisesti edullisena pidetty Maaselän kannas oli saavutettu joulukuun alussa.

Marraskuun puolessa välissä saksalaiset olisivat jälleen tarvinneet apua Syvärin eteläpuolella. He olivat äärimmäsin voimainponnistuksin saaneet vallatuksi Tihvinän kaupungin joesta vajaa sata kilometriä etelään, ja suomalaisten hyökkäsy pohjoisesta olisi tuottanut kahden tulen väliin joutuneille venäläisille suuria hankaluuksia. Mannerheim ei halunnut kuitenkaan suomalaisten joukkojen etenemistä Syväriltä eteläpäin, ja hänelle alistettu vajaavahvuinen ja raskaita tappioita kärsinyt saksalainen 163 Divisioona oli niin heikki, ettei se voinut yksinään saada aikaan mitään mainittavaa. Joulukuun alussa saksalaiset sitten menettivät Tihvinän, eikä paljon puhutusta kädenlyönnistä Syvärillä tullut koskaan totta, Mahdollisesti saksalaiset eivät voineet syyttää suomalaisia mistään. Syväri oli sovittu kohtauspaikaksi, ja suomalaiset olivat päässeet sinne, kun taas saksalaisilta itseltään tavoitteet olivat jääneet saavuttamatta.

Torjuessaan syyskuun lopulla saksalaisten pyyntöä hyökätä Syväriltä etelään, Mannerheim oli oma-aloitteisesti ehdottanut, että olisi parempi edetä pohjoisesta Itä-Karjalaista Vienanmeren rannalle Sorokkaan, missä Muurmannin rata oli katkaistavissa. Ainakin osittain marsalkka teki ehdotuksensa todennäköisesti vain sen vuoksi, ettei häntä voitaisi syyttää passiivisuudesta. Kun saksalaiset sitten loppuvuonna tarttuivat toden teolla Mannrheimin ehdotukseen, tämä perääntyi heittäien pallon jälleen kerran takaisin saksalaisille. Hän totesi näet, että hänen esityksensä perusedellytyksenä oli ollut se, että saksalaiset valtaisivat ensin Leningradin. Ajatuksenvaihto asiasta jatkui kevättalveen 1942 saakka, mutta saksalaiset olivat heikommassa asemassa. He eivät olleet saaneet Leningradia haltuunsa, ja niin Mannerheimin ei tarvinnut hyökätä.

Mannerheim, jonka tukena oli luonnollisesti Suomen poliittinen johto, edusti näissäkin kiistoissa Suomen kansallista etua siinä muodossa kuin hän sen käsitti. On helppo todeta, ettei marsalkka poikennut omaksumastaan linjasta vähääkään, vaikka Suomi pintapuolisisesti katsoen ehkä näytti vetävän Saksan vankkureita. Yhtä mielenkiintoista on tehtä havainto, miten heikosti Hitlerin Saksa kykeni koordinoimaan rinnallaan taistelleiden maiden sotilaallisen yhteistoiminnan. S, mikä piti Suomeen nähdeen, piti näet koko akseliittokunnan suhteen ollen eräs runkonaulista sen ruumiskirstussa.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0