Kenraali Alfred Jodl
keskustelemassa Mannereheimin kanssa Päämajassa Mikkelissä
syyskuussa 1941
Alun perin ei Saksan
päämajassa oltu varattu Suomelle kovinkaan merkittävää tehtävää
Neuvostoliiton nujertamisessa. Hitlerin joulukuun 18. äivänä 1940
allekirjoittamassa Johtajan ohje n:o 21:ssa todettiin vain, että
”Suomen armeijan pääosan tehtävänä on... sitoa mahdollisimman
paljon venäläisvoimia hyökkäämällä Laatokan länsipuolitse tai
sen molemmin puolin ja vallata Hanko”. Samat näkökohdat
vahvistettiin tammikuun lopulla 1941 valmistuneessa
yksityiskohtaisemmassa sotatoimi Barbarossan keskitysmarssiohjeessa.
Uutta oli kuitenkin, että nyt pidettiin parempana, jos suomalaisilla
olisi selvä painopiste Laatokan itäpuolella. Sen sijaan Salzburgin
neuvotteluissa toukokuussa ja Halsingin jatkoneuvotteluissa kesäkuun
alussa 1941 saksalaiset jättivät avoimeksi, toivoivatko he
suomalaisten hyökkäävän Laatokan länsi- vain itäpuolitse. Vasta
sodan puhjetessa saksalaiset kkenivät ilmoittamaan selvän kantansa,
He toivoivat, että suomalaiset hyökkäisivät Laatokan itäpuolitse
Syvärille.
Suomalaisista eteenkin
Hinrichs mutta myös Mannerhein olivat alun perinkin olleet sitä
mieltä, että hyökkäys Laatokan itä- tai ainkain pohjispuolelle
olisi parempi vaihtoehto. Suomalaiset eivät olleet harkinneet
kuitenkaan niin selvän painopisteen muodostamista kuin saksalaiset
ajattelivat, sillä jo psykolgisistakaan syistä he eivät voineet
jättää Laatokan länsipuolta, siis Karjalan kannasta, laskelmiensa
ulkopuolelle. Liikekannallepanokin toteutettiin siten, että hyökkäys
olisi mahdollinen kummankin vaihtoehdon mukaan.
Kun saksalaisten kanta
selvisi, Suomen ylinjohto valitsi sen mukaisesti päähyökkäyssuunnaksi
Laatokan pohjois- ja itäpuolen. Eräät tutkijat ovat väittäneet,
että tämä merkitsi sitä, että suomalaiset hyväksyivät ison
aseveljen saneluratkaisun, Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys.
Suomen sotilasjohdolla ei olllut vain mitään syytä asettua
vastahankaan saksalaisten kanssa, koska näiden toivomus vastasi sen
omaakin perusnäkemystä.
Suomalaisten hyökkäys ei
ollut kuitenkaan sitä, mitä saksalaiset olivat tahtoneet. Kenraali
Erhfurt, Saksan päämajan edustaja Suomen päämajassa, valittelikin
jatkuvasti sitä, etteivät suomalaiset olleet muodostaneet selvää
painopistettää Laatokan pohjoispuollelle, missä hyökkäsi vain
runsas kolmannes Suomen divisioonista. Mannerhei piti kuitenkin
päänsä ja heinäkuun lopulla jopa keskeytti Karjalan Armeijan
etenemisen aloittaesn sen sijaan Laatokan länsipuolella hyökkäyksen
Kannakselle. Kun Ehrfurth elokuun alussa koetti saada marsalkkaa
jatkamaan Karjalan Armeijan hyökkäystä Syvärille, tämä sanoi,
ettei halunnut asettaa koko Suomen armeijaa peliin iian
siskialttiissa yrityksessä. Lisäksi hän heitti pallon takaisin
saksalaisille toteamalla, että Karjalan Armeijan vasemmalla puolella
olevan saksalaisen 163. Divisioonan olisi ensin toteutettava
tehtävänsä ja turvattava armeijan pohjoinen sivusta, ennen kuin
hyökkäystä voitaisiin jatkaa, Mennerheim käytti samantapaista
taktiikkaa myöhemminkin, ja saksalaisilla oli ilmeisiä vaikeuksia
vastausten loytämisessä.
Suomalaisten hyökkäys
Karjalan kannaksella sujui hyvin, ja samaan aikaan saksalaiset
lähestyivät Leningradia Suomenlahden eteläpuolelta. Elokuun
lopulla saksalaiset ottivatkin tavoitteekseen saada suomalaiset
mukaan hyökkäykseen Nevan kaupunkia vastaan, jotta tämä
saataisiin kukistettua äkkirysäyksellä. Tällaiseen Mannerheim ei
kuitenkaan ollut halukas. Vaikka hän epäilemättä uskoi vielä
tuolloin, että Saksa kykenee nujertamaan Neuvostoliiton, hän ei
pitänyt mahdollisena, että niin suuri kansa kuin venäläiset
voitaisiin lannistaa ikuisesti. Kun Venäjä joskus nousisi jossakin
muodossa, eei unohtaisi sitä, että Suomi oli ollut todelliseksi
vaaraksi Pietarille, jonka merkityksen Mannerheim entisenää
venäläisenä kenraalina tunsi varsin hyvin.
Saksalaisille Mannerheim
ei luonnollisestikaan kertonut tällaisia näkemyksiään. Hän
totesi vain syyskuun 4. päivänä luokseen saapuneelle kenraali
Jodlille, ettei suomalaisilla ollut joukkoja ja välineitä
todellisen suurhyökkäyksen suorittamiseen Leningradia vastaan. Sen
sijaan he kyllä sitoisivat venäläisten voimia kaupungin
pohjoispuolelle etenemällä venälöisten kantalinnoitusvyöhykkeelle
saakka. Jodlia ilahduttaakseen marsalkka ilmoitti kuitenkin, että
Karjalan Armeijan hyökkäys Laatokan itäpuolella kohti Syväriä
oli alkanut juuri saman päivän aamuna.
Jodl palasi Saksaan
tyytyväisenä, sillä hyökkäsy Syvärillehän oli juuri sitä,
mitä saksalaiset olivat alusta alkaen kärttänneet. Todellisuudessa
mannerheim tei kuitenkin juuri sitne kuin hän oli itse päättänyt.
Jodlin käynnnilläkään ei ollut vähäisintäkään vaikutusta
hänen ratkaisuihinsa, sillä esimerkiksi Karjalan Armeijan
hyökkäystä oli valmisteltu jo useita viikkoja. Saksalaisten
näkökulmasta katsottuna on pidettävä jopa virheenä, että he
eivät painostaneet suomalaisia voimakkaammin alistaakseen heidät
tahtoonsa. Leningradin suunnassa suomalaiset näet kerta kaikkian
keskeyttivät hyökkäyksensä, jonka tarmokas jatkaminen olisi
aiheuttanut venäläsille ainakin suuria vaikeuksia ja kentien
johtanut kaupungin kukistumiseen.
Myös Itä-Karjalassa
Mannerheimilla oli sellaiset tavoitteet kuin hän katsoi Suomen oman
strategian vaativan, ja niinpä ne yhtyivät saksalaisten
pyrkimyksiin vain osittain. Tämä tuli esiin jo syyskuun lopulla,
kun Laatokan eteläpuolella vaikeuksiin joutuneet saksalaiset
pyysivät suomalaisia hyökkäämään venäläisen sitomiseksi edes
näytösluonteisesti Syvärin uli etelään tavoitteena Tihvinä. VI
Armeijakunnan joukot olivatkin Syvärin valtaamisen jälkeen valmiina
jatkamaan, mutta ylipäällikkö torjui ajatuksen. Mannerehim
perusreli kieltäytymistään saksalaisille vedoten joukkojen
vähyyteen päävoimien taistellessa paraikaa Petroskoin suunnassa.
Sen sijaan marsalkka vei loppuun saakka oman ajatuksensa ja
hyökkäystä pohjoisempana jatkettiin yhä edemmäksi, kunnes
strategisesti edullisena pidetty Maaselän kannas oli saavutettu
joulukuun alussa.
Marraskuun puolessa
välissä saksalaiset olisivat jälleen tarvinneet apua Syvärin
eteläpuolella. He olivat äärimmäsin voimainponnistuksin saaneet
vallatuksi Tihvinän kaupungin joesta vajaa sata kilometriä etelään,
ja suomalaisten hyökkäsy pohjoisesta olisi tuottanut kahden tulen
väliin joutuneille venäläisille suuria hankaluuksia. Mannerheim ei
halunnut kuitenkaan suomalaisten joukkojen etenemistä Syväriltä
eteläpäin, ja hänelle alistettu vajaavahvuinen ja raskaita
tappioita kärsinyt saksalainen 163 Divisioona oli niin heikki, ettei
se voinut yksinään saada aikaan mitään mainittavaa. Joulukuun
alussa saksalaiset sitten menettivät Tihvinän, eikä paljon
puhutusta kädenlyönnistä Syvärillä tullut koskaan totta,
Mahdollisesti saksalaiset eivät voineet syyttää suomalaisia
mistään. Syväri oli sovittu kohtauspaikaksi, ja suomalaiset olivat
päässeet sinne, kun taas saksalaisilta itseltään tavoitteet
olivat jääneet saavuttamatta.
Torjuessaan syyskuun
lopulla saksalaisten pyyntöä hyökätä Syväriltä etelään,
Mannerheim oli oma-aloitteisesti ehdottanut, että olisi parempi
edetä pohjoisesta Itä-Karjalaista Vienanmeren rannalle Sorokkaan,
missä Muurmannin rata oli katkaistavissa. Ainakin osittain marsalkka
teki ehdotuksensa todennäköisesti vain sen vuoksi, ettei häntä
voitaisi syyttää passiivisuudesta. Kun saksalaiset sitten
loppuvuonna tarttuivat toden teolla Mannrheimin ehdotukseen, tämä
perääntyi heittäien pallon jälleen kerran takaisin saksalaisille.
Hän totesi näet, että hänen esityksensä perusedellytyksenä oli
ollut se, että saksalaiset valtaisivat ensin Leningradin.
Ajatuksenvaihto asiasta jatkui kevättalveen 1942 saakka, mutta
saksalaiset olivat heikommassa asemassa. He eivät olleet saaneet
Leningradia haltuunsa, ja niin Mannerheimin ei tarvinnut hyökätä.
Mannerheim, jonka tukena
oli luonnollisesti Suomen poliittinen johto, edusti näissäkin
kiistoissa Suomen kansallista etua siinä muodossa kuin hän sen
käsitti. On helppo todeta, ettei marsalkka poikennut omaksumastaan
linjasta vähääkään, vaikka Suomi pintapuolisisesti katsoen ehkä
näytti vetävän Saksan vankkureita. Yhtä mielenkiintoista on tehtä
havainto, miten heikosti Hitlerin Saksa kykeni koordinoimaan
rinnallaan taistelleiden maiden sotilaallisen yhteistoiminnan. S,
mikä piti Suomeen nähdeen, piti näet koko akseliittokunnan suhteen
ollen eräs runkonaulista sen ruumiskirstussa.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti