Itä-Karjalan suomalaishallinto

Äänislinnan väestö palaamassa takaisin kaupunkiin suomalaisten miehityksen jälkeen lokakuussa 1941

Saksan valmistautuminen sotaan Neuvostoliittoa vastaan heijastui monin tavoin Suomen kohtaloihin, ja Suomen hallitus joutui ennalta tutkimaan monenlaisia vaihtoehtoja. Eräs tällainen oli Itä-Karjalan kohtalo ja siihen liittyvät kysymykset. Presidentti Ryti kutsui huhtikuun lopulla luokseen suomalaisia heimotutkijoita, joiden asiantuntemusta hän halusi käyttää hyväkseen laatiessaan saksalaisille perusteluja Itä-Karjalan kuulumiselle Suomeen. Yhden selvitystyön laatijoina olivat maanviljelija, professori Väinö Auer, historijoitsija, dosentti Eino Jutikkala, toista selvitystä laati historijoitsija, professori Jalmari Jaakkola. Auerin-Jutikkalan teos ilmestyi sittemmin nimellä Finnlandis Lebensraum ja Jaakkolan laatima muistio julkaisiin Suomen idänkysymys-nimisenä teoksena, joka myös käännettiin monelle kielelle. Saksalaisia varten otettiin myös uusintapainos jo vuonna 1937 ilmestyneestä aktivisti ja heimoharrastaja Herman Stenbergin Itä-Karjalan kysymystä koskettelevasta saksankielisestä vihkosesta ja toimitettiin Suomen Berlin-lähettiläälle edelleen saksalaisille välitettäväksi.

Itä-Karjalan hallinto käytännöllisenä kysymyksenä tuli keskusteltavaksi sodan syttymisvaiheessa, jollooin punnittiin vaihtoehtoja sotilaiden vai siviilien johtama hallinto. Eräänlaisena suunnittelun peruskirjana voidaan pitää Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) silloisen varapuheenjohtajan, tekniikan tohtori Reino Castrenin 16.6.1941 päivättyä promemoria, Juhannuksen tienoilla hallinnon suunnittelu siirrettiin Kajaaniin, jonne siirtyivät jääkärieverstiluutnantit Ragnar Nordström ja Eero Kuussaari (heimosotureita)sekä Castren ja suuri joukko heimopakolaisia ja heimoharrastajia.

Hallinnon järjestelyssä päädyttiin joukoista erilliseen hallintoon, joka oli vasta aivan ”ylimmässä päässä” alistettu sotilasjohdolle. Tämä merkitsi sitä, että sotilashallintokomentaja oli suoraan ylipäällikön alainen. Käsky Itä-Karjalaa varten perustettavasta väliaikaisesta suomalaisesta sota-ajan hallinnosta annettiin 15.7.1941. Ensimmäiseksi sotilashallintokomentajaksi määrätiin everstiluutnantti, vuorineuvos V.A. Kotilainen, sotaa edeltäneen hallituksen kansanhuoltoministeri. Itä-Karjalan sotilashallintoon nimitettiin suuri joukko heimoharrastajia, joista useat olivat AKS:n jäseniä. Erityisesti valitusosaston alaisuudessa oli AKS:läisten määrä melkoinen, mm. seuran puheenjohtaja Vilho Helanen sekä entinen puheenjohtaja Yrjö Vuorjoki. Sotilashallinnon johtava henkilästä oli aikanaan melko kokenutta, nuorehkoa virkamiespolvea. Edellämainittujen lisäksi alkuvaiheessa olivat mukana mm. professori Veli Merikoski, professori N.A. Osara, tohtori Aarne Valle ja varatuomari Ilmari Helomaa.

Kotilainen toimi sotilahallintokomentajana kevääseen 1942 asti, jolloin hänen seuraajakseen tuli Helsingin poliisikomentaja J.V. Arajuri, joka puolestaan jätti tehtävän vuoden kuluttua Aunuksen piiripäällikönä toimineelle talousmiehelle, everstiluutnantti Olli Paloheimolle, Hän toimi komentajana sotilashallinnon loppuun asti. Hallinto oli kolmiportainen. Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan alaisena oli kolme piiriuntaa: Aunuksen, Vienan ja Maaselän piirit, joista jälkimmäinen lakkautettiin vähäisen asukasmäärän vuoksi tarpeettomana vuoden 1942 lopusssa. Piirien alaisuudessa toimivat alue-esikunnat.

Sotilashallinnon viranomaisia lähetettiin Itä-Karjalaan sitä mukaa kuin alueita joutui suomalaisten haltuun, vaikka sotaoimiyhtymät olivatkin paikoin haluttomia antamaan tehäviä käsistään. Suomalaisten haltuun joutuneen alueen väkiluku oli vain runsaat 80 000, kun sotaa edeltäneessa Neuvosto-Karjalassa oli yli 460 000 asukasta. Tosin koko alue ei joutunutkaan suomalaismiehitykseen.

Miehitysviranomaiset joutuivat heti painiskelemaan siviiliväestön huoltokysymysten kanssa, jäihän suuri osa kesän satoa korjaamatta, kun sotatoimet estivät työt. Ensimmäisiä hallintotoimia olivat myös väestön kirjaaminen ja seulonta, mikä tarkoitti jo Castrenin muistiossa mainittua tavoitetta tehdä alueesta kansallinen yhtenäinen osa Suur-Suomea.

Puolet siviiliväestöstä oli kansallisuudeltaan venäläisiä ja muita ei-suomensukuisia, jita kutsuttiin epäkansalliseksi väestöksi tai vieraaksi väestöksi. Suurin osa venäläisestä asutuksesta oli keskittynyt Syvärin tuntumaan, mista asukkaat siirrettiin alueelle perustettuihin keskitysleireihin, odottamaan alueelta poissiirtoa, kun sota odotusten mukaisesti pian päättyisi. Samoiltä alueilta siirrettiin suomensukuinen väestö vapaasti asumaan kauemmas rintamalinjasta.

Epäkansallinen ja kansallinen väestä sai erilaisen kohtelun, mikä näkyi esimerkiksi elintarvikejakelussa ja työpaikoissa samoin kuin jaettaessa maita nautintapalstoiksi, joista vain kansallinen väestö pääsi osalliseksi. Jaon oli tarkoitus olla välivaihe, kunnes suunnitelmat maanjaosta, eli Itä-Karjalan isojaosta olisi saatu valmiiksi ja toteutuksi.

Jo ensimmäisissä Itä-Karjalan hallintoa koskevisssa suunnitelmissa lähdettiin liikkeelle ajatuksesta sellaisen Suur-Suomen luomisesta, johon kuuluisi Itä-Karjala ja seen suomensukuinen väestö. Lisäksi ajteltiin, että muualta esimerkiksi Saksan miehittämiltä Neuvostoliiton alueilta siirrettäisiin mm. inkeriläisiä samoin kuiman suomensukuisia sotavankeja, joita tuotiinkin Virosta ja Saksasta Suomeen. Suunnitelman piiriin kuuluivat myös amerikansuomalaiset sekä myös Suomesta Itä-Karjalaan ohjattava asutus, Tämä otettiin huomioon myös lokakuussa 1942 valmistuneessa suunnitelmassa Itä-Karjalan maanjaosta. Suunnitelma jäi kuitenkin arkistoon, kun sodan kulku alkoi kääntyä epäedulliseksi miehittäjälle.

Suomalaistamiseen liittyi myös suomensukuisen väestön aktiivinen valistystyö, jonka avulla siitä pyrittiin tekemään Suur-Suomen kansailaisia muuriksi itää vastaan. Itä-Karjalan lapsia varten luotiin jo syksyllä 1941 alkaen oppivelvollisuuteen perustuva kansakoululaitos. Lopulta 10 000 itäkarjalaista kävi suomalaista koulua. Jonkin verran koulutettiin lapsia ja nuoria myös suomalaisissa oppilaitoksissa.

Talvi ja kesä 1942 muodostuivat varsin vaikeaksi siviiliväestön huollon kannalta, Keskitysleiriläiset, jotka rinnastettiin sotavankeihin elintarvikehuollossa, kärsivät puutteesta, ja kuolleisuusluvut leireissä kohosivat suuriksi kesäkuukausina. Kuolleisuutta lisäsi myös leiriläisten epäedullinen ikärakenne. Suuri osa oli pieniä lapsia ja vanhuksia. Syrjäseuduilla myös vapaana oleva väestö joutui ajoittain turvautumaan korvikeaineisiin ruuan jatkena.

Uusi sato koheni elintarviketilannetta ja lisäksi leiriläisiä alettiin vapauttaa yhä enemmän. Vapautetut leiriläsiet pidettiin erillään suomensukuisesta väestöstä. Heistä muodostettiin erillinen ryhmä, epäkansallinen siirtoväki, jolla oli muille kuulumattomia rajoituksia.

Useat Itä-Karjalan sotilashallintoa palvelleet uskoivat lähes loppuun asti, että suomalaiset tulevat rauhanjärjestelyissä saamaan Itä-Karjalan. Sen sijaan korkein poliittinen ja sotilaallinen johto mutti suhtautumistaan Itä-Karjalaan lyhyessä ajassa syksyn 1943 aikana. Tähän vaikutti yhtäältä selvästi heikentynyt sotilaallinen tilanne ja liittouneitten toimet sodanjälkeisten järjestelyjen luomiseksi sekä toisaalta Neuvostoliiton miheityspolitiikkaa vastaan harjoittama proganda.Siksi kansallinen erottelu poistettiin mm. keskistysleitien nimi muutettin ”paremmin niiden luonnetta vastaavaksi”. Leireistä tehtiin siirtoleireija, joissa asui edelleenkin noin 15 000 henkeä. Samoihin aikoihin aloitettiin myös evakuiointisuunnitelmien teko.

Kesäkuun alussa tapahtunut suomalaispuolustuksen luhistuminen Kannaksella pani alulle myös Itä-Karjalan pikaisen evakuoinnin. Siviiliväestö jätettiin paikoilleen, mutta halukkaat siirtolaiset saattoivat tulla Suomeen, vaikkei heille kaikin paikoin voitukaan juuri antaa kuljetusapua. Kaikkiaan siviiliväestöä siirtyi Suomeen alle 3000 henkeä. Välirauhansopimuksen 10. artikla vaati näidenkin Neuvostoliiton kansalaisten palauttamista, Se kuinka paljon palautettuja oli, on edelleen selvittämättä.

Itä-Karjalan kysymykseen suhtauduttiin Suomen korkeimmassa sotilas- ja siviilijohdossa varsin varovasti. Sitä pidettiin puhtaasti sotilasasiana, kuten se mm. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä selitettiin. Korkein siviilijohto pysyikin – tai se pidettiin – lähes kokonaan erillään hallinnosta, eikä se näin joutunut vastuuseen ”valtauksesta”. Kuitenkin presidentti Ryti ja hallituksen sisärengas ottivat toiminnassaan vielä vuonna 1942 huomioon sen mahdollisuuden, ettää Itä-Karjala kuuluisia Suomelle. Tässä yhteydessä haluttiin jatkuvasti kuitenkin korostaa, että pysyvä haltuunotto olisi mahdollista vain siinä tapauksessa, että sille saataisiin tulevassa rauhankonferensissa länsivaltojen tuki.

Itä-Karjalan miehityspolitiikkaan liittyi paljon suunnittelua – myös siviilijohdon alullepanemaa – jolla olisi ollut merkitystä vain siinä tapauksessa, että Itä-Karjala olisi liitetty Suomeen.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-96-0