Karjalan asuttaminen oli
tärkeää elintarvikkeiden ja yleensä maatalouden vuoksi
Vaikka siirtoväen
siviilliväestön sijoittumiselle välttmätön lainsäädäntö
Moskovan rauhan jälkeen saatiin aikaan melko nopeasti ja sen
tooimeenpano asuttamisen osalta pääis hyvälle alulle vuoden 1940
lopulla, joutui siirtoväki jokapäiväisessä elämässään
kokemaan jatkuvaa epävarmuutta. Tästä syystä evakoiden
keskuudessa oli alitajuisena toivo siitä, että ”sireenien
kukkiessa seuraavan kerran” päästäisiin takaisin Karjalaan.
Missään vaiheessa eivät nämä salaiset toiveet kuitenkaan
kanavoituneet määrätietoisiksi vaatimuksiksi, jolla olisi pyritty
ohjaamaan Suomen poliittisia valintoja vuonna 1941. Osoituksena tästä
on se, että Karjalan Liitto toimi herpaantumattomasti siirtoväen
etujen ajamiseksi supistuneessa Suomessa aina uuden sodan syttymiseen
asti, vaikka ilmassa alkoikin jo keväällä olla enteitä
sotaanlähdöstä.
Karjalan Liitto pystyi
kuitenkin nopeasti muuttamaan toimintalinjaansa siirtoväen
asuttamisesta taikaisinpaluun suunnitteluun jatkosodan ensipäivinä.
Itse asiassa järjestö otti parin päivän varaslähdön. Näin
siirtoväen edustajat saattoivat esittää omat valmiit
suunnitelmansa Karjalaan paluusta jo kesäkuun lopulla. Tämä
Karjalan paluusta jo kesäkuun lopulla. Tämä kuvastaa hyvin niitä
opstimistisia tunteita luvutetun alueen nopeasta
takaisinvaltauksesta, jotka suomalaisten keskuudesssa olivat tuolloin
vallitsevina. Karjalan joukkovoimaa edustaneesta Karjalan Liitosta
tuli sitten eräs keskeisimmistä vaikuttajista, kun palautettua
Karjalaa asutettiian ja jälleenrakennettiin.
Suomalaiset joukot
valloittivat luovutetun Karjalan takaisin kesän 1941 aikana. Joukot
saavuttivat vanhan rajan syyskuun alkuun mennessä kaikkialla.
Ylipäällikkö Mannerheim antoi jo 23.8.1941 julistuksen
takaisinvallatun alueen erityisaluehallinnon perustamisesta. Siinä
korostettiin erityisesti, että kaikki entiset omistussuhteet
palautetaan. Karjalan aseman uudelleen osana Suomen valtakuntaa
sinetöi presidentti Risto Rytin ja vt. pääministeri Väinö
Tannerin allekirjoittama julistus luovutetun ja takaisin valloitetun
alueen palauttamisesta valtakunnan yhteyteen. Julistuksen merkitystä
korostettiin sillä, että se annettiin valtioneuvoston istunnossa
itsenäisyyspäivänä 1941. Julistukseen liittyvässä
lainsäädännössä käytettiin Karjalan nimitystä ”palautettu
alue”.
Luottamus Karjalan nopeaan
valtaamiseen oli vahva myös hallitustasolla, sillä jo heinäkuun
alussa 1941 asetettiin Karjalan asiain neuvottelukunta
suunnittelemaan hallinnollisia, taludellisia ja sivistyksellisiä
järjestelyitä vallattavalla alueella. Neuvottelukunnan mietintö
olikin valmistuessaan syyskuun lopulla hyvä selvitys palatetun
alueen tilasta. Palautetun alueen historian kirjoittaja tohtori Seppo
Simonen on arvostellut neuvottelukuntaa liiallisesta toiveekkuudesta.
Neuvottelukunnalla oli vankka usko siihen, että sota päättyisi
pian ja tällöin sotilashallinton Karjalassa olisi voimassa vain
lyhyen ajan siirtymäkauden enne siviilihallintoa. Edelleen
neuvottelukunta luotti siihen, että myös kokonaan uusia alueita
Karjalasta liitettäisiin Suomeen. Näiltä perusteilta lähteneet
suunnitelmat osoittautuivat pian kuitenkin vääriksi.
Palautetun alueen
hallinnosta vastasi koko jatkosodan ajan päämajan
sotilashallint-osasto, jonka komentajana oli aluksi eversti J.V.
Arajuuri ja keväästä 1942 lähtien eversti E.R. Koskimies.
Siviilihallinnon osuus laajeni kuitenkin varsin nopeasti, mutta
päätökset siviiliväestön paluusta teki koko ajan
sotilashallinto. Erityisen ominaispiirteen sotilashallinnolle antoi
tosiasia, että useimmat sotilashallintoviranomaisista olivat
luovutetun Karjalan entisiä siviilivirkamiehiä, nyt vain
sotilaspuvussa.
Paine palata välittömästi
etenevien joukkojen perässä oli karjalaisten keskuudessa suuri.
Siviiliväestön osittaista välitöntä takaisinmuuttoa puolsivat
monet syyt. Ylivoimaisesti tärkein syy oli päästä aloittamaan
maataloustyöt heti koko alueella. Alustavien tutkimusten mukaan
neuvostoliittolaiset isännät olivat ottaneet käyttöönsä suuren
osan Karjalan viljelyksistä. Vaikka ensimmäiset arviot
vilejlyalasta osoittautuivat myöhemmin ylimitoitetuiksi, ei
kroonisesta elintarvikepulasta kärsivässä maassa ollut varaa
menettää vähäistäkään osaa sadosta. Palautetun Karjalan 280
000 peltohehtaaria odottivat myäs kyntäjiään, jotta kesällä
1942 olisi päästy kyövötöihin täydellä teholla. Tästä syystä
palasi miinanraivauksen ja erilaisten kärkikomennuskuntien
suorittaman puhdistustyön jälkeen jo elo-lokakuun aikana hieman yli
40 000 karjalaista takaisin. Vuoden loppuun mennessä jo noin 75 000
siviiliä oli Karjalassa. Sotilashallinto-osaton ois myöntänyt
paluulupia useammillikin, mutta erityisesti karjan ja irtaimiston
kuljettamisvaikeudet estivät laajemman takaisinmuutos. On
muistettava, että talvesta 1942 ei monestakaan syystä ollut
tulossa helppo uutta elämää aloitteleville.
On luonnollista, että
muuttohalut siirtoväen keskuudessa entisestään kasvoivat, kun
rintamatilanne myöhäissyksyllä 1941 vakiintui ja pitkällinen
odottelu vieraissa ”korteeripaikoissa” oli jatkunut monen
kohdalla jo yli vuoden. Syksyllä 1941 palasi Karjalaan takasin
pääasiassa väestöä, joka oli lähtöisin Moskovan rauhan ajan
lähialueelta eli niitä, jotka evakuoitiin vasta talvisodan jälkeen.
Pidempään evakossa olleiden entisten rajanpinnan kuntien asukkaiden
mahdollisuudet päästä takaisin olivat luonnollisesti huonommat.
Karjalan Liiton ja
Viipurin läänin maataludellisten etujärjestöjen sekä toisaalta
sotilashallinto-osaston välille syntyi kitkaa paluukysymyksessä
1941-1942 vaiheessa. Karjalaisten edustajat halusivat poistaa
muuttolupajärjestelmän ja tarjota muuttovapauden kaikille
halukkaille. Näin siitä huolimatta, että vaikeudet tiedettiin
mittaviksi suureksi osaksi sodan hävittämässä Karjalassa. Vapaata
paluuta oli kokeiltu jo elokuusta Harlun, Pälkjärven, Ruskealan ja
Värtsilän siirtoväen osalta.
Vaikka mainitut kunnat
olivat säästyneet enemmiltä sodan tuhoilta, aiheuttivat monet
takaisin tulleet huollettavat suurta vaivaa viranomaisille. Juuri
näihin kielteisiin kokemuksiin vetosi ristituleen joutunut
sotilashallinto-osaston väestönsiirtotoimiston päällikkö
luutnantti Johannes Virolainen – itse tunnettu karjalainen
vaikuttaja – puolustaessaan paluulupajärjestelmää. Myös
siirtoväen huollon keskuksen johtaja Urho Kekkonen vastusti
siirtoväen vapaata paluuta ”lapsineen ja kaikkineen”
Laatokka-lehdelle syyskuussa 1941 antamassaan lausunnossa, vaikka
katsoikin ”kaiken kynnelle kykenevän” väestön paluun
maataloustöihin välttämättömyydeksi. Kaikesta huolimatta
otettiin riskejä ja päästettiin siviiliväestö jopa
rintamalinjojen läheisyyteen.
Siirtoväen pääjoukkojen
paluu Karjalaan keskittyi kevääseen ja alkukesään 1942.
Siviiliväestön huollon keskuksen talven aikana tekemien tarkkojen
laskelmien mukaan noin 120 000 henkeä halusi keväällä muuttaa
takaisin entisille kotiseudulleen. Heistä 90 000 pääsi
kevätsiirron aikana muuttamaan takaisin tuloksena ennakoitua
vähäisemmistä kuljetuskustannuksista.
Kevään 1942 jälkeen
muuttovirta jatkui heikkona, mutta pelaajia riitti kuitenkin aina
vuoden 1941 kevääseen asti. Vuoden 1942 lopussa Karjalassa oli jo
255 000 siviiliä, ja seuraavan vuoden aikana muutti vielä 40 000
siitoväkeen kuuluvaa takaisin. Toukokuussa 1941 asui Karjalassa noin
280 000 henkeä, mikä merkitsi sitä, että lähes 70 prosenttia
vuoden 1939 asukasluvusta oli saavutettu. Tässä määrässä eivät
kuitenkaan ole mukana armeijassa palvelleet eivätkä
luonnollisestikaan ensimmäisen evakkotaipaleen aikana matkalle
uupuneet. Väestön määrä oli suurin palautetun alueen
läntisimmissä kunnissa. Eismerkiksi Räisälän asukkaista yli 90
prosenttia oli palannut. Sn sijaan sotatoimialueella olleissa
Terijoen ja Metsäpirtin kunnissa siviiliväestön määrä oli
vähäinen koko jatkosodan ajan. Terijoelle saattoi palata vain kaksi
prosenttia aikaisemmasta asukasluvusta, Terijoen kohdalla taikasin
muuttoa vähenisi myös se, että kunnann väestöstä vain pieni osa
oli saanut toimeentulonsa maataloudesta. Terijokelaisten
sijoittuminen Sisä-Suomeen oli tapahtunut helpommin kuin
maatalousvaltaisten pitäjien asukkailla. Takaisinmuuttoluvuista
näkyy yleisemminkin, että Karjalassa pyrittiin jälleenrakentamaan
ensin maaseutu. Paine karjalaisen maataloussiirtoväen kohdalla
paluuseen oli paljon suurempi kuin kaupunkisiirtoväellä, joka oli
varsin helposti löytänyt väylän uuteen elämään supistuneessa
Suomessa jo välirauhan aikana. Viipurin asukasluku jatkosodan aikana
ei suurimmillaankaan ollut puolta vuoden 1939 väestöstä.
Lähinnä myöhempien
historiallisten tapahtumien valossa karjalaisten ryntäyksenomaista
paluuta on pidetty yhteiskunnan taloudellisten resurssien
tuhlauksena. Paluumuutto oli kuitenkin vuosina 1941-1944
yhteiskunnallinen välttämättömyys. Maan elintarviketilanne vaati
jokaisen peltohehtaarin viljelemistää. Tässä suhteessa Karjalan
maatalouden nopea elvyttäminen oli tarpeen. Sitä ei olisi voitu
toteuttaa ilman paikallisen väestön paluuta. Mitään muuta
reaalista vaihtoehtoa paluulle Karjalaan ei siirtoväelle olisi
pysytty tarjoamaan sen jälkeen, kun pika-asutuksen jatkaminen
raukesi kesällä 1944.
Lähdeaineisto: Suomi
sodassa ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti